Perus-Pirjo, Tavis-Tapiiri, Köyhistelijä-Kirsti.

Moi!

Olen ollut aika kehno bloggaamaan, kun en ole kuljeksinut missään kameran kanssa. Touhotin huhtikuussa, kun oli maskeerausprojekteja, mutta muuta erityisen jännittävää en ole tehnyt. Ja sain aikaiseksi ideoida maskeeraushommille ihan oman bloginsa, jota pitäisi alkaa päivittämään tiuhempaan. Sinne sitten voin heittää kaikenlaista turhaa meikkihommaa, ettei tarvitse sitten niitä kaivella täältä sekameteli-blogista, jos vain ne asiat kiinnostaa. En ole koskaan ollut muodikas tai kiinnostunut muutenkaan trendeistä, joten mitään sellaista sieltäkään ei kyllä löydy.

Heke Makes Up

Jos nyt sattuu kiihostamaan, niin linkki lojuu tuossa!

Noin yleisesti elämä rullailee kuten ennenkin. Voisin kehua, että nautin työstäni ja tulee turhan useinkin sellainen olo, että ihan kuin ei olisi töissä. Eli ollessaan siellä kokee, että ei ole paineita ja stressiä, ei tarvitse suorittaa eikä tunnu työnteolta. Se on saanut aikaiseksi sen, että kaksi pientä rusinaa päässäni on pohdiskellut mukamas syvällisiä asioita uraputkista sun muista.

Olen henkilökohtainen avustaja ja tykkään työstäni mahdottoman paljon. Toki jos saisi vapaasti valita, niin en haluaisi herätä aamuisin ennen kuutta, mutta muuten. Saan olla parin lapsen kanssa, joka on mukavaa. Päiväkodissa ollessani piti yrittää saada 20 lapsen kanssa oltua ja eihän se oleminen ole mahdollista, kun täytyy niin kauhealla kyydillä hoitaa pakolliset asiat ettei kovinkaan usein vaan ehtinyt istumaan alas lapsien kanssa. Nyt kun on kaksi lasta joiden kanssa olla, niin ehtii istua alas ja jutella syntyjä syviä. Sanon niitä lainalapsikseni, koska omia ei ole.

Ja koska tykkään työstäni, niin mietin, että miten sitä koko ajan miettii kehittyvänsä, edistyvänsä, tienaavansa joskus paljon rahaa ja opiskelevansa hienoon ammattiin. Mitä vähemmän hienoa on siinä, että tekee jotain duunarihommia? Toki se vähentää glamuuria, koska rahaa ei tule ovista ja ikkunoista. Vaikka tekisi täysipäiväisesti, niin palkka ei ole huisi. Sitä jostain syystä suunnittelee, että "sitten kun". Sitten kun, mitä? Sitten kun vaihtaa työpaikkaa, joka ei välttämättä ole niin mieluinen, mutta saispahan enemmän rahaa? Sitten kun opiskelee uusille aloille ja yrittää hakea paikkaansa? Mitä jos on löytänyt paikkansa, vaikka se ei olekaan hehkutettava uraputkityö?

Ymmärrän, että se "sitten kun" tarkoittaa jollain tavalla itsensä kehittämistä, mutta missä vaiheessa tulee sellainen olotila, että voi pysähtyä ja tehdä jostain asiasta elämäntehtävänsä? Miksi pitää koko ajan hakea hyväksyntää itseltään ja muilta saamalla sellaisia töitä, joilla voi retostella ja joista saa rahaa niin paljon, että on varaa asua lukaalissa? Toki raha ja lukaali kelpaisi, sitä ei voi kiistää, mutta pitäisikö tässä oikeasti miettiä onko ne se tärkeä asia vai se, että viihtyy?

Yleisenä haaveena on omakotitalo, puoltoista lasta, kultainennoutaja ja pari autoa. Kyllä myönnän, että pärjäisin vallan hyvin kodissa, jossa olisi oma piha, että pääsisi koirat kirmaamaan siellä. Ja haluaisin isot huoneet, koska en tykkää lokeroista. Mutta onko se kuitenkaan se maailman tärkein asia? Viihdyn kotona paljon, en ole sellaista menevää sorttia, joten koti tuntuisi hyvinkin tärkeältä. Näillä tienesteillä mitä saa tästä ns. "p*skaduunista" ei kyllä omakotitaloja hankita, ainakaan isolla pihalla. Uskoisin, että monet suhteellisen tärkeää työtä tekevät pohdiskelee samoja asioita, että onko elämässä tärkeää työn viihtyvyys vai vapaa-aika, tai kenties yleisesti hyvä tulotaso?

Itse asiassa asioidessani lähimmissä marketeissa tulin siihen tulokseen, että ne samat naamat on olleet kassoilla useat vuodet ja tunnistaa jo meikäläisen, joten ovat tyytyväisiä siihen, että työstä ei saa useita tuhansia kuussa. Tuli sellainen ahaa-elämys, että mitä jos ei tarvitsisi koko ajan tavoitella jotain mitä ei ehkä saa, vaan keskittyisi siihen mitä on käsissä ja mitä sillä kaikella tekisi. Jos kokee olonsa kotoisaksi siivoojana, kaupan kassana, tarhatätinä tms. niin sehän on vallan mainiota.

Omalla kohdallani sekin, että miksi ihmeessä jaksaisin luulla itsestäni liikoja? Olen sanonut useaan otteeseen, että tykkään duunarihommista, joissa tehdään ihan fyysisesti jotakin. Ei välttämättä kanna vastuuta useista kymmenistä tai sadoista ihmisistä, vaan tekee sitä omaa juttuaan. En osaisi edes istua päätteellä 8h päivässä tekemällä isoja ratkaisuja. Mielummin olisin perse pystyssä sen firman kukkapuskissa siistimässä. En ole maailman älykkäin, en ole saanut koulussa koskaan hyviä arvosanoja, joten miksi haluta kuu taivaalta, kun voisi käyttää energian siihen, että olisi tyytyväinen. Täydellistä ei ole kenenkään elämä, vaikka joskus vaikuttaakin siltä, että rahalla saa ja hevosella pääsee. Olishan se oma hevonenkin ihan kiva, mutta olen ehkä enemmänkin mikropossu-ihminen.

Ei tästä voitolle päässyt, mutta nautin.

Tokihan se on ikävä ajatus elellä koko ikänsä kädestä suuhun eikä voi tehdä kaikkea mitä haluaa, mutta ei kukaan voi kaikkea saada. Kuitenkaan en ole ollut onnellisempi kuin silloin, kun olen 6h kauheassa kiireessä maskeerannut ihmisiä ja kaikki oli mahdottoman ihania. Tai silloin, kun töissä tulee pomo vaimoineen tulee kotiin ja on ihastuksissaan, kun tarjolla on karjalanpiirakoita ja munavoita. Se onnen määrä on täysin suhteeton siihen, että mikä siihen liittyvä asia on. Pitäisi oppia muistamaan se, jotta osaa kaivaa onnensa esille eikä koko ajan mieti, että JOSKUS on onnellinen. Sitten kun on sitä ja tätä ja tota.

Olen keskinkertainen. Vielä kun oppisi olemaan siihen tyytyväinen. Onneksi on tullut pieniä välähdyksiä siitä, että ihmisarvoni ei määrity sen mukaan mitä olen saanut aikaiseksi. Se määrittyy ehkä sen mukaan, että miten kohtelen muita ihmisiä ja muistanko arvostaa itseäni.

Koittakaa te muutkin arvostaa itseänne, PUSMOI :*

Monstereita ja robotteja.

Tarvitseeko sitä otsaketta enempää valottaa aihetta? "Monstereita ja robotteja".
Siitä on pienen Heken ilahdukset tehty!

Mietitään partnerin kanssa monesti tuntikausia, että minkä elokuvan katsoisi. Päätin trailerin perusteella ensimmäisen neljän sekunnin jälkeen, että täytyy katsoa Pacific Rim. Jostain syystä olin kokonaan missannut sen, en ymmärrä enkä käsitä. Kun katsoin sen, niin päivien kuluessa sitä on jopa tyytyväisempi elokuvaan kuin heti katsomisen jälkeen. Ei mitään syvällistä, mutta pauketta, hulinaa, makioita hirviöitä, Ron Perlman, jättikokoisia roboja ja juonikin jaksoi kantaa loppuun saakka. Suosittelen, jos teissä elää pieni pikkupoika ja tykkäätte moisista.

Kun olin katsonut kyseisen elokuvan ja sitten vielä mietin sitä, että juuri julkaistiin peli nimeltä Evolve, niin enhän minä malttanut. Mietin, että 50e pelistä on ihan käsittämätön summa, mutta vahingossa ostin sitten ihan livekappaleen pelikaupasta. Sai nätit pahvikuoretkin mukana, toisin kuin internetsistä ostaessa Steamiinsa.

Suttu-Goliath.

Huvitutti muuten pelikaupan myyjä, joka oli toki heti kohtelias ja tarjosi apuaan. Se vähän sillain ehkä säälivästi kysyi, että tarvitsenko apua ja löydänkö kaiken mitä tarvitsen. Pienen säälin kuulin äänestä. Hyvä ettei kysynyt, että olenko varmasti oikeassa paikassa. Kiittelin ja sanoin katselevani, kun tsekkailin läpi käytetyt pelit sun muut siinä ensin. Kun menin kassalle sen Evolven kanssa, niin myyjä ensin mulkaisi ihmeissään ja sitten sen asenne muuttui reippaammaksi sekä kenties jopa ilahtuneeksi. Se kertoi innoissaan, että pelaa sitä itsekin ja hyvä on, sitten kyseli haluanko varata jotain uusia julkaisuja jo valmiiksi.
Kun olin lähdössä kävimme vielä keskustelua siitä kuinka peliä on kritisoitu rahastamisesta sun muusta, hyvä ettei vielä heitetty high fivea siinä, notta "Steamin aleja odotellessa, röh röh!"

... Varmaan vähän sama juttu kuin nainen autokaupassa. Ei kukaan ota tosissaan ennen kuin on joku syy ottaa tosissaan. Enkä edes ole mikään _pelaaja_, mutta pääsin nyt selkeästi jollekin uudelle levelille, kun ostin hemmetin ison pelin, joka ei pyörikään ihan joka koneella. Seuraavaksi voiski mennä ostamaan jonkun Wii-pelin ihan vittuillakseen ja kyytipojaksi pehmolelun, sitten kaikki katu-uskottavuus on mennyttä.

Mutta piti vaan mainita, että monsterit ja robotit on makee juttu ja ne inspiroi. En tiedä missä asiassa ne tarkalleen inspiroi, mutta lähinnä ehkä sillain hyvin laakeasti monessa asiassa. Esimerkiksi siinä, että joku osaa ne piirtää ja animoida. Ja kuinka olisi hienoa olla Ellen Ripley, joka huitelee nekkuun nostorobolaitteella. Ehkä eniten sitä on inspiroitunut/kateellinen niille, jotka saa idean ja sitten pystyvät luonnostelemaan jonkun tavallisesta poikkeavan ja aivan uudenlaisen ökkömönkiäisen.

Suttu-Kraken, vähän liiaksi innostuin enkä omistanut valkoista tussia,

mutta menkööt.

Yleisesti pelaamisesta sen verran, että kärsin jostain adhd:sta pelatessani. Tähän mennessä olen jaksanut eniten pelata Bulletstormia, Vanquishia ja Metal Gear: Revengeancea, kun niissä mennään sen verran huisia kyytiä. Ja jaksoin partnerin kanssa pelata yhdessä hiilessä Resident Eviliä, paitsi rupesin kiukuttelemaan, kun tuli jotain ihan tyhmiä puzzle-juttuja. Täten silloin harvoin kuin pelaan jotain jaksan pelata nopeatempoisia tappelupelejä, kun ei tarvitse suunnitella ja märehtiä. Ai sissos että menisi hermo, jos yrittäisin pelata Metal Geareja kuin partneri, eli hiipiä hissukseen ja salaa suunnitellen. Tippuu hiukset päästä jo ajatuksesta!

Mutta ei mitään muuta jännää. Ohessa pari suttuani ja jatkakaamme kevään odottelua monstereita ihastellen! Niin ja robotteja, vaikka aika varmasti kohta Skynet valtaa maailman.

PUSMOI :*

Block B ja höpinätä k-popista.

Blogissani tuntuu olevan keikkaraportteja vain, mutta en ole tehnyt oikein mitään muuta jännää. Eikä tätäkään kauhean jännäksi voi sanoa. Nyt ei saanut edes ottaa kuvia kameralla, ettei näy levinneet meikit tai huonosti menneet tukat. Kuvasaldo on siis huonoa videopätkää ja pari kuvaa puhelimella otettuna. Niillä ei juhlita.


Eli kävimme partnerin kanssa katsomassa korealaista poikapoppia sunnuntaina, kun Block B raahautui Suomeen saakka. Kun partneri bongasi keikan olimme hyvin ilahtuneita, mutta ilahdus hupeni siinä vaiheessa, kun liput maksoivat pensasmustikoita. Ei siinä, koska pyyhimme kankkumme kaksieurosilla, niin menimme silti katsomaan!



Sen verran mitä keikan feispuuk-yhteisöä kurkkasin, niin hulluimmat oli tuolla maaliskuisessa tihkusateessa aamuyöllä jo ulkona jonottamassa. Ihan kuin sinne sisään ei pääsisi karvan verran ennen keikkaa, en usko, että ne ketään jättää ulos, jos on lippu ostettuna... Mutta tämä on aina ollut oma harrastuksensa, että keikkaa jonotetaan kuin kuuta nousevaa, säästä viis. Muistan, kun pari kaveriani oli telttailemassa kolme päivää ennen LOTRin lippujen myynnin aloittamista Tennispalatsin edessä, silloinkin oli marraskuu. Itsekin silloin jonotin puoli päivää, vaikka liput oli jo tulossa (eikä elokuva sinänsä edes hirveästi kiinnostanut), kun halusin päästä yöksi teatteriin katsomaan halvalla muita leffoja. Lopputulema oli se, että olin ehtinyt vilustua marraskuisessa säässä jo muutamien tuntien jonotuksen takia ja yöllä olo oli niin törkeä, että olisi halunnut vain nukkua tai syödä, mutta kumpaakaan ei pystynyt tekemään...

Mutta ei siitä sen enempää, en tiedä miksi ja millä tavalla jonottaminen p*skasäässä on kiva harrastus, mutta antaa mennä. Ei sitä nykynuoriso turhan paljon raitista ilmaa saa!





Me olimme tylsiä ja vanhoja, joten marssimme vaan keikalle silloin, kun se alkoi. Meininki oli hyvä ja näki ihan tarpeeksi hyvin, vaikka jäimme tapamme mukaan mikseripöydän liki kuuntelemaan. Settilistasta uupui pari hittiä, jotka olisimme halunneet kuulla ja balladit olisi hyvinkin voinut korvata niillä menevämmillä kappaleilla. Mietittiin, että miten bändi voi vetää täyspitkän keikan, kun eivät ole kuitenkaan tehneet hittejä niin älyttömän paljon, mutta selvisi sitten, että kuinka se on mahdollista. Se on hyvinkin mahdollista, jos puolet ajasta on höpötystä. 

En ole ennen ollut missään korealaisen poppibändin keikalla, mutta olen nähnyt kyllä sellaisia fanitapaamisia sun muita noin niinku internetsistä. Tämä oli vähän samantyylistä, kun laittoivat laulajat vastailemaan kysymyksiin ja tekemään tehtäviä. Kaikki oli mietitty etukäteen niin, että oli hyvinkin lipevää ja suunnattu 14-vuotiaille tytöille. Jossain välissä sitä vaan selasi feispuukkia ja odotteli, että josko kohta alkaisi taas musiikki soimaan. Jotkut haastatteluhetket oli ihan hauskoja, mutta ei siellä mitään sellaista impulsiivista hassuttelua ollut. Jäin miettimään, että pitääkö bändien oikeasti jäädä kiittelemään ja anelemaan yleisöltä huomiota jokatoisen piisin jälkeen? Kyllähän me siellä jo oltiin sekä kaikki oli maksaneet lipuista ylihintaa, joten kaiketi me haluttiinkin olla siellä. 

Kokonaisuutena ihan mielenkiintoinen keikka. Vaikka olisinkin halunnut sitä musiikkia enemmän kuin fanien mielistelyä, niin tulipahan nähtyä. Kaikki kipaleet vedettiin hyvällä energialla ja koko yleisö oli mukana kuin peräpukama. Taaempana ei ollut tönimistä, survomista tai tyrkkimistä. Paheksuvia katseita tuli, mutta niistä emme välittäneet sen kummemmin. Kyllä tämmönen vanhakin nuortuu hyppimään välillä, kun nuoret pojjaat jaksaa veivata niin fiiliksellä! Yllätyksenä kaikki ei edes tullut pleipäkkinä. Aluksi tuntui, että sieltä ne mankasta soittaa ja sitten pyörii lavalla sen näköisenä, että oikeasti laulaisivat jotakin. Mutta hissukseen alkoi kuulumaan, että reippaasti jättivät pleipäkit välillä laittamatta. Eikä korvat edes siihen hajonneet.



Aloin siinä fanien mielistelyn kohdalla miettimään, että olisi kyllä huisia nähdä joku yrmy suomalainen hevibändi tekemässä samaa. Minusta tuntuu, että täällä päin maailmaa artisteilla on enemmän itsekunnioitusta, ettei ihan kaikkea tarvitse tehdä faneja miellyttääkseen. Block B:n manageri ja firma tietää, että parhaiten myy ujo homoerotiikka nuorten naisten keskuudessa, joten pistivät sitten ne siellä lavalla tekemään jotakin siihen viittaavaa. Toki yleisössä kiljuttiin aivan kuin olisi satapäin sikoja menossa teuraaksi. 


... Joten aloin sitten pohtimaan, että vaikka keikalla oli hauskaa, niin viitsiikö sitä enää mennä k-pop keikoille?

Kaikki, tai no "kaikki", tietävät, että siellä päin maailmaa popkulttuuri on todella erilainen kuin muualla. Lapset napataan jo viimeistään lukiosta bändeihin, laitetaan bändiarmeijaan opettelemaan yhtiön tavoille, puunataan, pistetään kauneusleikkauksiin ja tyrkätään lavalle. Kaiken tämän maksaa yhtiö, jolle artisti on velkaa loppuikänsä. Ja se meinaa monesti sitä, että bändit survotaan hikisiin yksiöihin asumaan ja elelemään pikanuudeleilla. Sieltä ne kaivetaan sitten tarpeen vaatiessa, pistetään hienot vaatteet päälle, kammataan naamat ja pistetään esiintymään. Bändit voi menestyä ihan älyttömästi ja tienata hullut kasat rahaa, mutta jäsenet ei koskaan näitä rahoja näe. Tulee rupuset viikkorahat, jolla ei osteta edes edullisessa Etelä-Koreassa kunnon ruokaa. 

Tietty jokaisen bändin tilannetta ei voi tietää, koska asiasta ei saa puhua. Ne jotka puhuu haastetaan oikeuteen ja alkaa suuret venkslaukset. Mutta se, että lavalla käskystä heilutetaan pyllyä ja homostellaan, niin käy vähän sääliksi. Tuskin useatkaan bändit huvikseen näitä asioita tekee, vaan se kuuluu siihen orjasopimukseen. Kenties luvataan ekstranuudelit seuraavalle viikolle, jos suostuvat. Ainakin monilla uusilla bändeillä on sopimuksia, jotka rikkoo lähes ihmisoikeuksia, vaikka asianajajat onkin saaneet artistien allekirjoitukset niihin. Seuratessani Roommatea SBS:ltä tuli huomattua, että pidetään normaalina sitä, että isotkin julkkikset asuu patjoilla yksiössä ja elämän suurin riemu on se hetki, kun saa joskus ja jouluna syödä lihaa. Tai on siis varaa syödä lihaa. Vanhemmat ja kauemmin julkisuudessa olleet varmasti pystyvät jo rakentamaan omaa elämäänsä, asua omassa kodissa ja ovat päässeet irti velkakierteestä, mutta nähtävästi kaikki uudemmat julkkikset kärvistelee huonoissa oloissa surkealla palkalla.

(Totean kuitenkin tähän väliin senkin, että homostelu on aika perus tuolla päin maailmaa, koska levyjä myydään nuorille tytöille, joten voihan se tuntua luonnolliselta artistienkin mielestä. Ehkä. Kai. Mahdollisesti. Ja joillakin voi olla vaan sellainen huumorintaju, mutta ehkei kaikilla kuitenkaan.)

Tuli siis myös ilahtumisen lisäksi sellainen olo, että heitetäänkö me keikalle menijät rahaa vaan isojen yhtiöiden taskuun ja nauretaan apinoille lavalla, jotka joutuu kohta takaisin häkkiinsä? Totta kai isot firmat tekee tätä niin kauan, kun se kannattaa. Ja se todellakin kannattaa, kun miettii, että kuinka suuren suosion poppibändit saa, jos vaan ne osataan myydä oikein. Mistään maasta ei varmaan tule yhtä paljon puunattuja ja treenattuja poppibändejä. Näin eurooppalaisena sitä pitää normina sitä, että ne on poppitähtiä, jotka on sattumalta lahjakkaita ja opetelleet itse, mutta ei se ihan niin menekään kaikkialla. Mutta mitä jos rahavirta loppuisi ja isommat yhtiöt ei saisikaan fanikansaa samalla tavalla, että voisi puukata koko ajan uutta nuorta bändiä lavoille? Mitä jos asiat alettaisiin tekemään eri tavalla? Ei olisi mitään puolesta vuodesta vuoteen olevia bänditreenejä, joissa pistetään naamat ja muuvsit uuteen uskoon, vaan olisi sellaisia itsekseen oppineita ja omilla aivoilla ajattelevia artisteja? 

Kannattaako siis mennä keikalle katsomaan korealaista poppia? Myönnän, että nautin siitä, kun saa kuunnella hilpeää poppimusaa ja katsella värikkäitä musiikkivideoita. Ja tuntuu vähän inhottavalta, että nähdäkseen jotain pirtsakkaa bändiä heittää rahoja siihen tarkoitukseen, jota ehdottomasti haluaisi vastustaa. Itsekkäästi jos ajattelisi, niin miettisi vain "no mitäs läksivät", mutta kuka nyt ei lähtisi, kun tarjotaan julkisuutta ja huoltoa, jotta voi sitten vasta myöhemmin murehtia veloistaan? Varmaan aika moni läksisi, koska sehän kuulostaa hyvältä, että voi sitten suurista tuloistaan maksaa ne isot velat pois. Harmi, että velat ei vaan lopu ikinä. 

Kannattaa miettiä, kannattaa harkita. Itsekin mietin ja harkitsen. Vaikka keikalla oli hauskaa ja olisi kiva nähdä muitakin suosikkibändejä, niin omatunto kolkuttaa ujosti. En toki tiedä juuri kyseisen bändin tilannetta, koska noista asioista ei saa puhua ja julkisuuteenkaan ei kovin usein vuoda tietoja. Mutta karusti yleistettynä "kaikki" uudet artistit joutuu orjatöihin useaksi vuodeksi.


... Ei tässä muuta. Mietiskelen ja märehdin asiaa. Tuntuu suomalaisesta kaukaiselta, että jossain julkisuudessa olemisessa olisi ongelmia siitä, että ei ole rahaa ja on nälkä. Mutta näin se vaan on.




PUSMOI ja kuunnelkaa hyvää musiikkia, mutta pistäkää pieni ajatus sillekin, että millä keinoilla se musiikki artisteista puristetaan :*