Yritin tuossa taannoin olla romanttinen ja ajattelevainen. Maaliskuun lopulla meillä on partnerin kanssa vuosipäivä, jota emme yleensä kovin juhli, mutta olen joskus ostanut jotain kivaa hälle. Sanoin vieväni partnerin täten vuosipäivänä kahville Starbucksiin keskustaan, koska emme ole koskaan siellä ennen käyneet. Emme ole vieläkään, koska Starbucks oli vaan puijaus: olin varannut meille pöydän Gaijinista!
Olin kuullut paljon kehuja kyseisestä paikasta ja partneri ruokafiilistelijänä oli ääneen miettinyt useampaan otteeseen, että haluaisi käydä siellä. Listalta löytyi sen lemppariruokaakin, tonkatsu ramenia, joten olimme ohimennen haaveksineet, että kenties joskus menemme sinne maistelemaan. Olin ovela ja vuosipäivän kunniaksi pääsimme maistelemaan herkkuja. Jotka ei sitten olleetkaan herkkuja.
Hetki ennen totuuden valkenemista.
Riemukas suolapöhö.
Ensin alkunaposteluksi tilasin jonkinlaista ankkaa lettusen päällä (beijing duck), mutta se maistui kyllä kuivalta possulta ja oli uitettu suolassa. Seuraavaksi saimme ramenia, jossa oli törkysen hyvät nuudelit. Siihen se positiivinen jäikin, liemi oli kuin olisi imeskellyt lihaliemikuutioita suussa. Tonkatsussa oli joku banaanin vivahde, mutta kuulemma partnerin syömä kananmuna maistui hyvältä. Suolahuuruissa pöytäämme tuotiin vielä toinen pääruoka, joka oli lammasta (charsiew pork belly & bok choy) ja yhtä suolaista kuin muutkin. Pakko oli jättää puolet syömättä, koska ei vaan pystynyt sellaista suolamäärää suodattamaan. Ja tuli silti paha olo!
Ainoa mitä itse voisin kehua oli ne nuudelit ramenissa, muuten en syönyt mitään hyvää kyseisessä paikassa. Partneri kehui simpukkaa ja kananmunaa, sekä joi hyvän drinkin. En tiedä miten meillä olikin niin huono tuuri, että tilattiin listalta vaan sitä pahaa ruokaa tai joku kokki sattui joka ruoan kohdalla tiputtamaan suolasirottimen kannen, jolloin lorahti desin verran liikaa. Tai sitten meillä on hyvin epäsivistynyt makuaisti, sekin on hyvin mahdollista. Oletin kuitenkin aasialaiseen suuntaan vivahtavan keittiön tarjoavan muilla mausteilla maustettua ruokaa kuin sillä perinteisellä jodioidulla suolalla.
... Gaijin oli siis pettymys, oli suolakrapula vielä seuraavanakin päivänä! Harmitti kyllä, kun parhaani mukaan yritin olla huisi vaimoke ja tarjota partnerille mukavan ruokaelämyksen, niin sitten menikin plörinäksi. No onneksi olin samana päivänä tehnyt itse pinaattilettuja ekaa kertaa ikuna ja ne oli hyviä. Seuraavalla kerralla sitten oikiasti sinne Starbucksiin herkkukahvittelemaan.
Noin muuten elämässä ei onneksi ole ollut sen suurempia pettymyksiä, jos murheenhammasta ei lasketa. Minulla on ollut aina yksi ja sama hammas, jolle käy kaikki mahdollinen enkä edes ymmärrä miten se on mahdollista. Olisi loogista, että kolhii etuhampaansa, mutta olen kolhinut tätä takahammasta. Sitten se juurihoidettiin ja meni kuukausi, niin lohkesi. Nyt sitten yksi ilta rusahti taas ja mietin, että ei tule kesää ja seuraavana aamuna intopinkeänä hammaslääkäriin...
Kuusi tikkiä ja tunnin ajan piti venkslata yhtä juurta irti leukaluusta. Murheenhammas ei helpolla luovuttanut, mutta HA, eipä enää kiusaa. Teki kyllä parhaansa muutamana päivänä poistamisen jälkeen sillä ei ole ennen ollut naama niin kipeänä lekurikäynnin jälkeen. Joskus minulta revittiin kaksi alaviisuria, joista toista repi neljä ihmistä välillä ja sain huisit mustelmat pitkin leukojani: muttei ne olleet kipeät sitten sen jälkeen. Murheenhampaan haamukivut oli ihan toista maata, olisihan se pitänyt arvata. Vielä on poski vähän pullollaan ja pientä kolotusta, mutta ollaan jo voiton puolella.
Mutta positiivisiin asioihin, noin ensimmäiseen aiheeseen liittyen:
Olen onnekas ihminen, kun partneri on jaksanut katsella tätä naamaa jo viiden vuoden ajan. Joku yhtään järkevämpi olisi lähtenyt jo litomaan, mutta onneksi partneri on sen verran pöhlö kuitenkin, että on jäänyt seuralaisekseni. Seuralainen, paras ystävä, partner in crime, tiimi ja rakastettu. Laitetaan tähän vielä imelä sydän <3
Ja yksi asia mikä ei ole tuottanut pettymystä on projektimme opetella tekemään kotiruokaa. Kuulostaa hassulta, mutten ole koskaan oikein tehnyt mitään perinteisiä suomalaisia kotiruokia. Kuitenkin kaikki kokeilut on menneet niin putkeen, että tässähän melkein jopa minä innostun kokkaamisesta. Yleensä kokkaan vihaisena enkä nauti siitä, mutta olen rykässyt uuniseitiä ja pinaattiplättyjä, jotka on olleet erittäin syötäviä. Kohta olen sellainen viiden aikaan aamulla ruisleipiä veivaava kotiäiti, joka sen jälkeen vielä keittelee pidemmän kaavan mukaan uunipuurot, muhistuttaa karjalanpaistia uunissa seitsemän tuntia, rykäsee pari pellillistä muffinsseja ja vielä ennen nukkumista ruokkii perheen itse tehdyllä hernekeitolla... Sen kun näkisi, mutta tämmönen pieni riemu sentään tullut uuden opettelemisesta, vaikka se uusi juttu onkin jo yleisesti suomalaisille vanha juttu.
Ei tässä muuta, kun maailma antaa huonoa ruokaa ja repii hampaatkin suusta, niin pitää muistaa keskittyä niihin mukavampiin asioihin, PUSMOI :*
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti