Sivut

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Perus-Pirjo, Tavis-Tapiiri, Köyhistelijä-Kirsti.


Moi!

Olen ollut aika kehno bloggaamaan, kun en ole kuljeksinut missään kameran kanssa. Touhotin huhtikuussa, kun oli maskeerausprojekteja, mutta muuta erityisen jännittävää en ole tehnyt. Ja sain aikaiseksi ideoida maskeeraushommille ihan oman bloginsa, jota pitäisi alkaa päivittämään tiuhempaan. Sinne sitten voin heittää kaikenlaista turhaa meikkihommaa, ettei tarvitse sitten niitä kaivella täältä sekameteli-blogista, jos vain ne asiat kiinnostaa. En ole koskaan ollut muodikas tai kiinnostunut muutenkaan trendeistä, joten mitään sellaista sieltäkään ei kyllä löydy.

Heke Makes Up

Jos nyt sattuu kiihostamaan, niin linkki lojuu tuossa!

Noin yleisesti elämä rullailee kuten ennenkin. Voisin kehua, että nautin työstäni ja tulee turhan useinkin sellainen olo, että ihan kuin ei olisi töissä. Eli ollessaan siellä kokee, että ei ole paineita ja stressiä, ei tarvitse suorittaa eikä tunnu työnteolta. Se on saanut aikaiseksi sen, että kaksi pientä rusinaa päässäni on pohdiskellut mukamas syvällisiä asioita uraputkista sun muista.

Olen henkilökohtainen avustaja ja tykkään työstäni mahdottoman paljon. Toki jos saisi vapaasti valita, niin en haluaisi herätä aamuisin ennen kuutta, mutta muuten. Saan olla parin lapsen kanssa, joka on mukavaa. Päiväkodissa ollessani piti yrittää saada 20 lapsen kanssa oltua ja eihän se oleminen ole mahdollista, kun täytyy niin kauhealla kyydillä hoitaa pakolliset asiat ettei kovinkaan usein vaan ehtinyt istumaan alas lapsien kanssa. Nyt kun on kaksi lasta joiden kanssa olla, niin ehtii istua alas ja jutella syntyjä syviä. Sanon niitä lainalapsikseni, koska omia ei ole.

Ja koska tykkään työstäni, niin mietin, että miten sitä koko ajan miettii kehittyvänsä, edistyvänsä, tienaavansa joskus paljon rahaa ja opiskelevansa hienoon ammattiin. Mitä vähemmän hienoa on siinä, että tekee jotain duunarihommia? Toki se vähentää glamuuria, koska rahaa ei tule ovista ja ikkunoista. Vaikka tekisi täysipäiväisesti, niin palkka ei ole huisi. Sitä jostain syystä suunnittelee, että "sitten kun". Sitten kun, mitä? Sitten kun vaihtaa työpaikkaa, joka ei välttämättä ole niin mieluinen, mutta saispahan enemmän rahaa? Sitten kun opiskelee uusille aloille ja yrittää hakea paikkaansa? Mitä jos on löytänyt paikkansa, vaikka se ei olekaan hehkutettava uraputkityö?

Ymmärrän, että se "sitten kun" tarkoittaa jollain tavalla itsensä kehittämistä, mutta missä vaiheessa tulee sellainen olotila, että voi pysähtyä ja tehdä jostain asiasta elämäntehtävänsä? Miksi pitää koko ajan hakea hyväksyntää itseltään ja muilta saamalla sellaisia töitä, joilla voi retostella ja joista saa rahaa niin paljon, että on varaa asua lukaalissa? Toki raha ja lukaali kelpaisi, sitä ei voi kiistää, mutta pitäisikö tässä oikeasti miettiä onko ne se tärkeä asia vai se, että viihtyy?

Yleisenä haaveena on omakotitalo, puoltoista lasta, kultainennoutaja ja pari autoa. Kyllä myönnän, että pärjäisin vallan hyvin kodissa, jossa olisi oma piha, että pääsisi koirat kirmaamaan siellä. Ja haluaisin isot huoneet, koska en tykkää lokeroista. Mutta onko se kuitenkaan se maailman tärkein asia? Viihdyn kotona paljon, en ole sellaista menevää sorttia, joten koti tuntuisi hyvinkin tärkeältä. Näillä tienesteillä mitä saa tästä ns. "p*skaduunista" ei kyllä omakotitaloja hankita, ainakaan isolla pihalla. Uskoisin, että monet suhteellisen tärkeää työtä tekevät pohdiskelee samoja asioita, että onko elämässä tärkeää työn viihtyvyys vai vapaa-aika, tai kenties yleisesti hyvä tulotaso?

Itse asiassa asioidessani lähimmissä marketeissa tulin siihen tulokseen, että ne samat naamat on olleet kassoilla useat vuodet ja tunnistaa jo meikäläisen, joten ovat tyytyväisiä siihen, että työstä ei saa useita tuhansia kuussa. Tuli sellainen ahaa-elämys, että mitä jos ei tarvitsisi koko ajan tavoitella jotain mitä ei ehkä saa, vaan keskittyisi siihen mitä on käsissä ja mitä sillä kaikella tekisi. Jos kokee olonsa kotoisaksi siivoojana, kaupan kassana, tarhatätinä tms. niin sehän on vallan mainiota.

Omalla kohdallani sekin, että miksi ihmeessä jaksaisin luulla itsestäni liikoja? Olen sanonut useaan otteeseen, että tykkään duunarihommista, joissa tehdään ihan fyysisesti jotakin. Ei välttämättä kanna vastuuta useista kymmenistä tai sadoista ihmisistä, vaan tekee sitä omaa juttuaan. En osaisi edes istua päätteellä 8h päivässä tekemällä isoja ratkaisuja. Mielummin olisin perse pystyssä sen firman kukkapuskissa siistimässä. En ole maailman älykkäin, en ole saanut koulussa koskaan hyviä arvosanoja, joten miksi haluta kuu taivaalta, kun voisi käyttää energian siihen, että olisi tyytyväinen. Täydellistä ei ole kenenkään elämä, vaikka joskus vaikuttaakin siltä, että rahalla saa ja hevosella pääsee. Olishan se oma hevonenkin ihan kiva, mutta olen ehkä enemmänkin mikropossu-ihminen.

 photo 3aa7eb60-a821-4590-909e-a1042ae9f255_zpsb00p5dxi.jpg
Ei tästä voitolle päässyt, mutta nautin.

Tokihan se on ikävä ajatus elellä koko ikänsä kädestä suuhun eikä voi tehdä kaikkea mitä haluaa, mutta ei kukaan voi kaikkea saada. Kuitenkaan en ole ollut onnellisempi kuin silloin, kun olen 6h kauheassa kiireessä maskeerannut ihmisiä ja kaikki oli mahdottoman ihania. Tai silloin, kun töissä tulee pomo vaimoineen tulee kotiin ja on ihastuksissaan, kun tarjolla on karjalanpiirakoita ja munavoita. Se onnen määrä on täysin suhteeton siihen, että mikä siihen liittyvä asia on. Pitäisi oppia muistamaan se, jotta osaa kaivaa onnensa esille eikä koko ajan mieti, että JOSKUS on onnellinen. Sitten kun on sitä ja tätä ja tota.

Olen keskinkertainen. Vielä kun oppisi olemaan siihen tyytyväinen. Onneksi on tullut pieniä välähdyksiä siitä, että ihmisarvoni ei määrity sen mukaan mitä olen saanut aikaiseksi. Se määrittyy ehkä sen mukaan, että miten kohtelen muita ihmisiä ja muistanko arvostaa itseäni.

Koittakaa te muutkin arvostaa itseänne, PUSMOI :*