Sivut

tiistai 31. joulukuuta 2013

Onko se hirviö? Onko se monsteri? Ei, se on koiranpoikanen!

Koiranpentu, IHANAA!
Totuus on se, että koiranpennut ei todellakaan ole ihania, paitsi ulkomuodoltaan.

 photo IMG_4368-_zps590a9251.jpg

Monet puhuu siitä, että on pentukuume ja haluaisivat koiranpennun. Kyllähän ne pennut on sööttejä, varsinkin siinä iässä, kun ei ihan jalat vielä kanna ja pallomahoineen viipottavat menemään. Mutta itselle on tullut sellainen olo, että elänkö jossain muussa todellisuudessa, jossa pennun omistaminen on välillä ihan kamalaa, stressaavaa ja kasvattelen harmaita hiuksia? Olen aika varma, että ihmiset ylläpitää sitä harhakuvaa pennuista, koska unohtavat millainen se oma on kenties ollut lapsena ja ehkä joillekin vaan sattuu sellaisia penskoja, jotka on herranterttuja. Meillä ei olla herranterttuja.

Kun Ewok tuli vuonna 2011, niin ei siitä edes oikeastaan huomannut, että se on pentu. Ei se ylettänyt minnekään tekemään tuhoja, kun oli sellainen ehkä reilun kilon kokoinen ja ainoat tuhot oli niitä, että jos oli jättänyt vaikka roskapussin lattialle ja koira teki siihen reiän. Sen minisuulla ja minihampailla ei saanut mitään pahuuksia aikaiseksi ja pentuaika oli tosi helppoa. Se tavallaan vaan sujahti, ainoana asiana huomasin sen, että muutamassa kuukaudessa persoona puhkesi kukkaan, koira sai rohkeutta ja kasvoi hieman suuremmaksi.

Syksyllä 2013 adoptoidessani pennun tiesin jo etukäteen, että päät kolisee. Olin tosin varautunut siihen, että päät kolisee vasta paljon myöhemmin, kun koira ehtii siihen teini-ikään. Mutta Boo on aivan kamala! Voin kertoa, että epätoivo iski ja tukkaa tippui tuppoina päästä, kun se mm. söi kaiken irtaimiston ja ylsi vielä tosi pitkälle pitkin pöytää hakemaan lisää irtaimistoa naposteltavaksi, vetäisi joskus kaikki takit alas ja otti hattuhyllyltä tavarat naposteltavaksi (en vieläkään tiedä miten se on mahdollista), riehuessaan tiputti lasipurkin ja tuli vastaan suu täynnä lasinsiruja, yritti syödä koko sängyn (vaikka annoin luvan, että syö tuo sohva), kiusasi kanssakoiriansa joiden kanssa asusteli, levitti roskapussit pitkin sänkyä, teki keittiöstä navetan levittämällä jätesäkillisen heinää lattialle, karjui hihnassa muille koirille... Ja ei tässä vielä kaikki, vähän niinku joka päivä sai odotella innolla, että mitä se on keksinyt sillä välin, kun ei ole ollut kotona!

 photo IMG_4505-_zps77929910.jpg

Nyt kun Boo täyttää pian 6kk on se muuttunut paljon rauhallisempaan ja parempaan suuntaan, se malttaa jopa kuunnella ja sille ei tarvitse sanoa samasta asiasta sataa kertaa. Olen nyt tässä pari viikkoa miettinyt, että hitsi minulla on ihan mahtava koira: sillä on hauska persoona, se ei huutele hihnassa muille koirille, se on leikkisä ja elämäniloinen eikä sillä ole enää tarvetta tuhota ihan kaikkea. Koko ajan olen tiennyt, että Boo on mahtava persoona, mutta nyt siitä osaa jopa nauttia, kun ei tarvitse olla jatkuvasti paiseissa sen kolttosista. Mutta senkin tiedän, että nyt saattaa olla sellainen kiva rauhallinen aikakausi sitä teini-ikää odotellessa... En ole tehnyt mitään eri tavalla, mutta nyt Boon päässä asuvaan rusinaan menee asiat ainakin hetkellisesti paremmin ja nautitaan nyt hetken aikaa, vaikka olisi tyyntä myrskyn edellä!

 photo IMG_4298-_zps52e36304.jpg
Isosiskon kanssa tähystämässä.

En toki halua kuulostaa turhan negatiiviselta: oma valinta oli ostaa pentu ja kärsiä siihen saakka, kunnes se on aikuinen. Mutta itsellä ei ole mitään sellaista suurta tarvetta elää ja olla pennun kanssa, en erityisesti nauti pentuajasta. Onhan se sinänsä hieno asia, että saa dokumentoida koiransa kasvua ja huomaa juurikin näitä positiivisia asioita, kun koira alkaa muuttumaan pennusta aikuisemmaksi. Mutta arvostan eniten aikuisia koiria, jotka on jo kehittäneet oman persoonansa, omat tapansa ja rauhoittuneet. Odottelen Boonkin kanssa innolla, että se on sitten pian aikuinen ja lapsuuden hössötykset jää taakse. Aika menee kyllä tosi nopeasti, äskenhän se oli sellainen ihan pikkuinen pallero! Ja ei siitäkään ole kauaa, kun se oppi juoksemaan kompastelematta!

 photo poikais_zps6a330e68.jpg

 photo hekepoikaispieni_zpsa70278e4.jpg

 photo hekepoikais4pieni_zpsbb022c32.jpg
Nämäkin kuvat on syyskuulta, aika juoksee!

Kyllä siitä vielä hyvä tulee. Halusin vaan jakaa kanssaihmiselle "vaihtoehtoisia" ajatuksia pennun omistamisesta: joskus sitä omistaja helisee, kirkuu, saa slaagin ja hakkaa päätä seinään. Joskus sitten tulee suuria onnistumisia, jotka kumoaa nämä negatiiviset asiat. Ja kuitenkin jokaisesta koirasta kasvaa aikuinen, joten pentuajan kärsimykset on sen arvoista.

Boo on armas, paras ja hauskin honkkeli. En voi kuitenkaan suositella kenellekään, että lähtee ison koiran kanssa penturumbaan, jos ei omista pitkiä hermoja tai ole valmis parantamaan hermorakennettaan huomattavasti. Siinä siivotessa tuhoja ja huomatessaan tuhoutuneet arvoesineet sitä hengittelee ja miettii, notta "tämä on vain väliaikaista, onneksi tämä on vain väliaikaista..."

 photo IMG_4242-_zpseadca346.jpg

 photo IMG_4432-_zps47a89f8c.jpg

 photo IMG_4552-_zps55931f23.jpg
Flirtti-Ponees.

Terveisiä kaikille niille, jotka on joskus kokeneet, että pennut ei ole ihania ja joskus pentuarki on todella raivostuttavaa! Ne iloiset asiat, oppimiset ja hauskat kommellukset kuitenkin päihittää lopulta kuusnolla ne huonommat jutut.

PUSMOI ja Boolta suukkoja kaikille :*

lauantai 28. joulukuuta 2013

Joulunajan dragi.

Olen käynyt vähän hitaalla, mutta nyt on parin viikon loma ja skarppaan! Olen yrittänyt udella mitä ihmiset jaksaa lukea ja katsella, niin kuulemma meikkauksia. En ole ammattilainen, olen aika hatara amatööri, mutta menköön!

 photo meikkauk2_zps8aafe553.jpg

Joku ehkä tietää/muistaa, että salaa idolisoin drag queeneja, jotka pystyy muuttamaan kasvonpiirteitään meikkaamalla. Olen tosi viehättynyt siitä, että meikkaamista voi käyttää muuhunkin kuin piirteiden korostamiseen: meikillä voi vääristää piirteitä, kohottaa piirteitä, syventää piirteitä tai vaikka tehdä muotilla ihan uuden naaman aidon naaman päälle maalattavaksi. Vaikka itse en tarvitse niin suuria varjostuksia kuin miehet näyttääkseni naiselta, niin keskityin sitten tekemään eräänä päivänä ennen joulushoppailuja hyvin dragin silmämeikin.

 photo meikkauk_zps55db3e9a.jpg

Idea on yksinkertainen ja kiva tehdä, tekee vain turhan ylös uuden luomivaon ja huljauttelee sen nousemaan ulkonurkista ylös ja sisänurkasta alas. Nyt kun minulla ei ole kulmakarvoja tämä on mukava tehdä, kun ei tarvitse miettiä meneekö varjostukset liian ylös. Voi läntätä niin suuret silmämeikit kuin tahtoo ja kulmakarvat sitten piirtelee vaan jonnekin sen yläpuolelle.

Sen verran voin kyllä kertoa, että kulmakarvattomuudessa on huonotkin puolensa: joka aamu ennen töitä joudun meikkaamaan, koska tarvitsen töihin kulmakarvat. Vapaa-ajalla en jaksa meikata ja ei haittaa ollenkaan, vaikka kulmakarvoja ei olisikaan. En kuitenkaan viitsi töissä säikäytellä ketään, joten joutuu sitten aamulla nypertämään ilmekarvoja otsaansa. Ja sekin vielä, että parhaiten ne pysyy, kun pohjalla on meikkiä, niin joutuu koko naamansa pakkeloimaan. Se on rasittavaa, mutta toisaalta kulmakarvattomuus on muuten tosi hauskaa! Jonain päivänä voi herätä ja keksiä, että nyt onkin pinkit kulmakarvat tai mitä jos ne maalaisi glitterillä? Ja jos herää väärällä jalalla, niin nehän voi vaikka piirtää tosi vihaisiksi. Onnellisena päivänä ne sitten voi olla hyvin iloiset.

Ajattelen naamaani ehkä vähän liikaa paperina, johon voi maalata. Toki luonnollisuus sopii suurimmalle osalle ihmisistä ja samoin ne kulmakarvat, itsekin näyttäisin paljon paremmalta meikittä, jos olisi ne kulmakarvat. En kuitenkaan jaksa olla kiinnostunut siitä, että näytän vähän ufolta suurimman osan ajasta, kun välillä tahdon olla kameleontti meikkien kanssa tai vähintäänkin Ö-luokan drag queen. Keskityn kenties liikaa siihen, että naamani on valmiiksi hyvä ja muokattava pohja meikille, kun pitäisi ehkä keskittyä siihen miten korostaisi luonnollisesti omia hyviä piirteitään. No pfffft, ehdin olla luonnollinen kyllä sitten joskus myöhemmin elämässäni. En tosin jaksa meikata läheskään päivittäin, ellei ole pakko, joten suurimman osan ajasta olen vaan ufona. Mutta onpahan pohja valmiina, kun kerran viikossa tai kahdessa jaksan skarpata ja meikata hieman enemmän!

Tämmösiä terveisiä tällä kertaa, muistakaa kanssaihmiset olla uutena vuotena paukuttamatta raketteja silmämuniin, PUSMOI :*

torstai 26. joulukuuta 2013

Joulumeininkejä.

 photo hekejoulupukki_zps6d253235.jpg
Minikokoinen joulupukki, tai sitten olen vaan liian pitkä. 
Joulupukki hieman hämmästyi, kun jonotin lasten kanssa sylipaikkaa ja aikuiset nyrpisteli nenäänsä. Mutta siinähän nyrpistelivät!


Missä välissä se joulu hiipi? Äsken oli vielä kesä, sitten syksy ja nyt on edelleen nähtävästi syksy ulkona edelleen, mutta kanssaihmiset on jouluriemuissaan. Itsellä alkoi parin viikon joululoma, mutta en ole oikein jouluihmisiä siinä mielessä, että olisin laittanut asuntoon muuta kuin mummolta saadut jouluvalot.

Joulu ei ole koskaan ollut minulle Suuri Juhla. Pienen perheen takia ei ole ollut hysteriaa sen kummemmin ja joulua vietetään vuodessa noin kolmen tunnin ajan mummolassa. Ja käyn mummolassa muutenkin, joten ei sinänsä mitään arjesta poikkeavaa, paitsi saan mussuttaa perunalaatikkoa ja lanttulaatikkoa. Meillä oli töissäkin jouluateria ja ai vitsi että maistui hyvältä lanttu- ja perunalaatikko: tykkään niistä kovin, mutta kun teininä tein joka vuosi sen lupauksen, että elän jouluruoalla koko joulukuun, niin ei ole tullut muutamiin vuosiin syötyä tuommosia kuin ihan aattona vasta. Tarvitsen siis jouluna kaksi jouluruokaa, eli ei ole ollut hysteriaa niidenkään kanssa.

Vaikeinta on kyllä keksiä lahjoja läheisimmille ihmisille, koska ne tuntee liian hyvin. Ei uskalla välttämättä arpoa mitä ostaisi, vaan pakko keksiä jotain oikeasti tarpeellista. Vaikeinta oli keksiä partnerille lahja, koska sen kanssa elelee päivittäin ja tiedän kyllä mitä se haluaisi, mutta ei nyt ihan kaikkea voi ostaa. Jos olisin miljardööri, niin lahjalista olisi kyllä hieman erilainen...

- Partnerille uusi tietokone, sellainen hullu monsteri, joka pyörittää KAIKKEA!
- Isälle uusi tietokone, tabletti (sen se kyllä osti jo itse itselleen), kenties turhan iso televisio.
- Mummille moottoripeti, eli sellainen, joka nappia painamalla nousee ja laskee.
- Anoppilaan autotalli ja sellainen pieni talli, jonne voisin ostaa ne lupaamani tuparilahjat: pari kääpiövuohta.

... Sehän olisikin hienoa, että nuo kaikki voisi ostaa, mutta tällä kertaa sukulaiset sun muut sai kyllä tyytyä vain näihin lämpimiin ajatuksiin :D

Vietin syntymäpäiviä 16.12., tai oikeastaan en koskaan vietä niitä, mutta täytin vuosia. Töissä jaoin karkkia ja sitten kävin mummon luona, jossa saimme bebe-leivokset ja mummini antoi minulle vanhoja korujaan lahjaksi. Joku voisi miettiä, että onpas ikävää saada sellaisia lahjaksi, mutta itse arvostan ihan mielettömästi! Olen saanut mummilta myös silkkihuiveja, jotka on oikeasti sieltä 50-luvulta. Ja olen saanut yöpaidan, jota en raaski käyttää, koska sellaisia käyttävät vain haamut: sellainen oikein kaunis ja liehuva pitkä mekko. Sellaiset oikeasti vintaget asiat on minusta tosi arvokkaita asioita ja olen siis enemmän kuin iloinen, jos sellaisia saan.


Partnerinikin muisti minua sitten seuraavana päivänä. Ilahduttavinta tässä oli, että kun olimme etsineet edellisenä viikonloppuna muille lahjoja, niin partneri muisti ne asiat mitä olin kaupoissa kopeloinut. Miehet ei kuulemma muista eikä keksi, mutta kyllä tuo partneri nähtävästi muistaa, vaikka ei ollut yhtään tarkoituksenani vihjata mitään. Sain Body Shopista hamppurasvaa käsiin sekä suklaasaippuaa ja kahdet korvakorut (toiset söötit kukalliset vintaget ja toisissa partneri muisti, että tykkäsin meripihkasta). Kaikki menee heti käyttöön ja se rasva varsinkin on ollut yhtä upeaa kuin oletin sen olevan, hieman hipin hajuista, mutta toimii tämmöselle käsidesi-läträäjällekin limastamatta käsiä.


23.12. menimme minun mummini luokse, jossa söimme ankarasti jouluruokaa. Kun laitoin omat pari lahjusta kuusen alle niin säikähdin, kun koko kuusen alaosa tursahteli lahjoja! Hitusen hävetti, kun vein vaan pari lahjaa isälle, isän vaimolle ja mummilleni. Mutta olivat sanoneet, että ei saa mitään kovin ostella ja he ei halua, he ei tarvi. Sitten jekuttivat noin, että lahjoja oli minulle (sekä partnerille) turhankin paljon!


Olin toivonut omakotitaloa ja katumaasturia, kiitos iskä...


Ilmeestä päätellen kutsuttiin syömähän...

Shokin jälkeen paketteja avatessa paljastui monta hyvin käytännöllistä lahjaa. Olin toivonut vain muutamaa asiaa, joista sanoin vielä, että yhden voi valita ja kaikkea en tarvitse. Lapsena sitä ei missään nimessä halunnut pitkiä kalsareita tai villasukkia, nyt olin maailman onnellisin, että sain lämpösukkia ja thermo leggarit! Olen vilukissa ja töissä joutaa joskus seisomaan lähes pari tuntia paikoillaan, jolloin onnistuu jäätymään ytimiänsä myöten. Yksi hienoimmista lahjoista oli myös usb-vaaka, joka mittaa lihasmassan ja rasvaprosentin: paitsi se onkin sitten siinä mielessä hasardi laite, että se kertoo karun totuuden. Partneri on käynyt jo jonkin aikaa salilla, niin sille se on varmaan aika hyödyllinen vehjes, itselle se taas varmaan voisi antaa inspiraation käydä siellä salilla, koska aika varmasti se herjaa rasvaprosentiksi noin 99%!

Jouluaattona menimme anoppilaan Tuusulaan yökylään koirien kera. Ensin näytti siltä, että koiranpoikanen kärsii napakivuista ja jään kotiin, mutta lähdettiin sitten kuitenkin reissuun, kun partnerin veli kultaisena haki meidät autolla. Boo oli juuri edellisenä iltana vetänyt 800g kissojen napuskaa ja yöllä jauhoja palanpainikkeeksi, mutta onneksi persaus ei liikaa sitten vuotanut kyläpaikassa...

Ensitöiksemme menimme saunomaan, joka oli parasta ikinä, kuten aina. Myös mummokoira Riepu pääsi saunomaan ja kylpyyn, kun kurakelien takia se näytti turhan ruskealta. Sitten pieruverkkareissa vietettiin jouluaattoa, naapurista tuli partnerin isoäiti kans kyläilemään, söimme ja jaoimme lahjoja. Taas oli liikaa hyvää ruokaa ja nams nams. Ja taas jouduin järkyttymään siitä, että sain liikaa lahjaksi! Onneksi koirat käyttäytyi kohtuullisesti, myös vauva, joka oli ensi kertaa yökylässä. Oli jälleen huisia mennä ulkoiluttamaan koiria niin, että avaa vaan oven ja lähtee tepastelemaan, kun on tiluksia. Joulupäivänä lenkkeilimme hieman pidemmällekin ja kyllä sitä siitä haaveksii, että joskus vielä asuisi itse vähintäänkin rivarissa, jossa pöpelikköä vieressä. Anoppilan suunnalla tosin oli vielä sekin riemu, että koirat sai mussuttaa kilokaupalla hevonkakkaa ja ties mitä muuta. Kinkun läskiä, kuravettä ja hevonkakkaa, siitä on koirien joulu tehty!



Anoppi pack leaderina.


Joulunaika sujui siis vallan mainiosti, ruokailusta ei näytä tulevan loppua vielä muutamaan päivään, mutta ehkä sitten uuden vuoden jälkeen voisi käydä brutaalilla vaa'alla ja harkita kuntoilemista. Hiki tulee tässä syödessä kyllä jo, eli kenties kaksi kaloria kuluu siinä, kun ahtaa itseensä sen 3000 kaloria päivässä! Leuat käy niin vinhasti, että melkein kuntoilusta käy.

Haluan sanoa kiitoksen koko perheelleni ja lähipiirilleni, että jaksoitte viettää joulua kanssani. Toivottavasti pienet lahjukseni kelpasivat ja niistä on riemua! Ja ehkä eniten minua herkistytti se, että työpaikalla asiakkaat toi minulle lahjoja, vaikka en todellakaan mitään odottanut tai kaivannut. Se tunne, kun joku kiittää siitä, että olet tehnyt asiat hyvin tai edes jotain oikein: se on hyvinkin jees. En edes tiennyt miten päin olisin, kun sain muutaman lahjan töissäkin, koska ei sitä voi tarpeeksi kiittää siitä arvostuksesta, joka on tärkeämpää kuin se kortti tai materia.

Nyt voi sitten rauhassa lopetella joulun viettämistä, vetää päikkärit mahansa vieressä ja olla lomalla vielä reilun viikon ajan. PUSMOI ja toivottavasti muillakin sujui joulu mukavasti :*


Bonuksena vielä minä ja partneri 24.12.2012 Lotte Worldissa:

 photo 3b24575f-a7f1-4158-b755-5c73ef1a66ca_zps51aa4baf.jpg  photo 91d850dc-60ed-48b7-974d-ce347b56d4d1_zpsd111050e.jpg

maanantai 2. joulukuuta 2013

Mikä joulu, mikä talvi?

 photo 45e5068e-af65-408f-8fd4-dda518963771_zps47f7dd8f.jpg
Facebookin turhat appsit <3


Olen tosiaan yrittänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja piirrellä välillä. Se on vähän haastavaa, kun tosiaan viimeksi melkein kymmenen vuotta sitten piirtelin aktiivisesti. Sen jälkeen sitten tooooosi harvoin.

Kun näytin partnerille piirrosta, niin se sanoi "olet maailman paras piirtäjä!"
Totesin, että enhän ole. Meni muutama sekunti, kun partneri sitten korjasi:
"No et ihan ole. Oikeastaan et kyllä lähellekään."

... Rehellisyys maan perii :D Toisaalta juuri tuon takia armastankin partneria, kun se on rehellinen veijari. Mitäs menen jankuttamaan enkä ota kohteliaisuutta vastaan. Jos poseeraisin peilin edessä uudessa mekossa ja kysyisin partnerin mielipidettä, niin sieltä tulisi ekana "upea". Jos en ota sitä toteamusta vastaan ja jos mekossa olisi joku vika, niin kyllä partneri sen rehellisesti kertoisi. Mutta se on meidän naisten oma vika, mitäs kyselemme ja ongimme, jos emme halua kuulla totuutta!

 photo fd6dab0d-3e9c-4af1-a65c-f34657f22007_zpsf7bb50c7.jpg
Jäger!

Ajattelin vielä piinata itseäni ja pistää luonnokset/piirrokset seinälle roikkumaan, että voin katsoa niitä pahalla silmällä ja miettiä, että mikä kohta pissii ja miten kehityn.


Joulukuu myös hiiviskeli salaa, olen kertaalleen jo leiponut torttuja partnerin kanssa ja töissä leivoin pipareita. En olekaan leiponut pipareita sataan vuoteen, kun kaupasta saa niin hyvä ja halvalla. Oli ihan hauskaa, minulla oli hieno essukin ja kyllä tuli upeita pipareita! Tortuista en sitten tiedä, ne ei olleet kovin upeita ja joku bongasi saatanallisen vuohenkin sieltä torttuväännelmistä...

 photo af0a86f7-27e1-4a69-b517-a1475f7566fd_zpsba5171b0.jpg
Kiinalainen nyytti, kanootti, vuohi...

 photo a9144a7a-1e1b-4c7a-89e8-68b424adcdce_zpsf296dfb3.jpg
Leipuri-Heke.

Tein myös sellaisen idiotismin, että värjäsin tukkani tummaksi. Nyt talvella on koko ajan pipo päässä muhimassa ja tuntuu siltä, että on lähes mahdotonta saada tukkaan täydellistä sävyä vaaleanpunaista tai vaaleanviolettia. Ostin ruskeaa hiusväriä ja KABUM, tukka olikin musta. Kyllähän se siitä kulahtaa, mutta olin aika varma, että itkettää jo heti seuraavana päivänä tämä synkkyys hiuksissa. Kuitenkin partneri sanoi, että näytän Alex Vauselta sarjasta Orange Is The New Black ja itsetuntoni kohosi tummakutrisena aika korkealle! Jos joku ei tunnista eikä tiedä, niin tämä näyttelijätär on hyvin kaunis ja vielä kauniimpi kenties tummissa hiuksissansa.

... Onhan se sata kertaa helpompaa, kun tukka on lähellä omaa hiusväriä, ettei tarvitse läträtä ja itkeä sitä, että juurista on hankala saada sopivan sävyiset. Luonnostaan hiukseni ovat tummanruskeat, joten voin nyt hetken aikaa hengähtää ja elää pipokautta rauhassa. Olen aina tykännyt laittaa muiden hiuksia, omiani en niinkään, joten kyllä palaan aina siihen tummaan tukkaan joksikin aikaa. Sitten taas kyllästyn ja haluan jotain räikeää, koska yritän epätoivoisesti ilmaista persoonaani tukkani kautta. Hattara on ihana asia, mutta synkistellään nyt pimeän talven kunniaksi hetken aikaa!


Laitetaanpas pari kuvaa myös koiranpoikasesta, joka on soma ja kuvat on otettu marrakuun puolella, kun Boo oli 4,5kk!

 photo 3566a54e-72e2-4ce3-a82d-343065c41a29_zps977262b9.jpg

 photo ponees_zps783efde0.jpg

Boo on kyllä idän komein koiranpoikanen. Mutta hassusti muut tuntuu hehkuttavan, että on ne koirat ihania lapsina, semmosia oivoi ja tuitui. Itse olen sitä mieltä, että ne on lapsina ihan kamalia ja odottelen vaan sitä päivää, kun Boolle kasvaa aivot! Mutta koska se on poika, niin niitä aivoja voidaan joutua odottelemaan hieman pidempäänkin... Tunnustan kasvattavani sen kanssa välillä harmaita hiuksia, vaikka persoonaltaan se onkin ihan loistava ja mahdottoman armas koira. Mutta huijaisin, jos väittäisin, etten olisi kertaakaan halunnut myydä sitä mustalaisille.

Kuulostaa pahalta ja ikävältä, mutta ei se kiintymystä ja rakkautta vähennä, vaikka koira onkin välillä hirviö. Kun meille tuli Ewok, niin siitä ei edes huomannut pentuvaihetta kovin herkästi, koska se oli niin pieni ettei yltänyt tuhoamaan. Paitsi roskapusseja, jos ne unohti eteisen lattialle. Se oli siis todella helppo pentu. Nyt sitten ääripäästä toiseen, kun Boo on minua jo reiteen saakka korkea ja painoa yli 20kg, eikä se aio lopettaa kasvamista kuin ehkä vuoden iässä vasta. Mystisesti se yltää joka paikkaan, eli tuhovoima on kuin F5 tornadolla! Kuitenkin Boo on oppinut jo muhimaan kainalossa sekä käytöstavatkin oppii hissuksensa. Se on kuuliainen, mutta ei aina ehdi kuunnella.

Mutta Boosta tulee vielä joku päivä maailman hienoin muhiva suurikokoinen herraskoira <3


Aivoni ovat lakossa enkä ole keksinyt viime aikoina hirmuisesti bloggailtavaa. Jos joku haluaa kysyä jotain tai haluaisi, että kirjoitan jostain tietystä jutusta, niin ehdotuksia ja ideoita otetaan avoimesti vastaan. Minulla olisi pari hehkutettavaa meikkijuttua hihassani, kenties semmosta sitten?

Jätän vielä tämän joulukuvan minusta vuodelta 1990 tähän:

 photo jouluhek_zps58bd01d7.jpg


PUSMOI :*

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Rehuja ja juoruja!

Ajattelin pohdiskella yhtä asiaa, joka on varmasti kaikille tuttu ja kaikki on joskus sitä tehneet. Kuulostaa härskiltä, mutta asia ei kuitenkaan kovin rietas ole.

Eli puskaradiot. Kaikki tietää mitä puskaradio tarkoittaa, eli sellaisia mystisiä pensaita, jotka kertoo juoruja eikä ne juorut pidä paikkaansa. Jokainen tietää, että niitä kannattaa vältellä eikä kannata uskoa. Mutta itse voin tunnustaa, että pensaiden tunnistaminen on ollut haastavaa ja edelleen kamppailen sen asian kanssa, että
kuka on pensas ja kuka on pensaanjatke?

Joku kaveri, tuttu tai ystävä tulee ja kertoo asian. Jos se on aika läheinen ihminen, niin et epäile asiaa ollenkaan. Totta kai asia voi olla niin. Mutta kun miettii hetken aikaa, niin tämä läheinen ihminen on todennäköisesti kuullut asian joltain muulta, joka on kuullut sen joltain ja lopulta ollaan siellä pensaassa. Ne luotettavat ja läheisetkin ihmiset voi olla pensaanjatkeita. Ja pensaanjatkeena ollaan ihan vahingossa, ei sitä tule ajatelleeksi, että kertoo jotain väärää juorua tai valhetta eteen päin. Ei kenellekään tule ekana mieleen, että joku viettää vapaa-aikaansa keksimällä legendoja kanssaihmisistä. Ei minullekaan tullut se ennen mieleen ollenkaan, en osannut jotenkin visioida, että se olisi edes mahdollista. Joku kertoi jostain asian, sanoin, että aijaahas ja en epäillyt etteikö siinä olisi jotain totuutta mukana. Mutta kerran, kun kuulin itsestäni legendaa, jonka oli kertonut "luotettava lähde" niin mäiskähti päin naamaa se tieto, että herttinen, joku oikeasti keksii näitä juttuja!

 photo 6a1fe508-1004-4d49-b58f-7eb59116b3ab_zpsda3459b7.jpg

En kirjoittele nyt mistään henkilökohtaisesta traumasta, koska minua ei ole häirinnyt aikapäiviin. Mutta mietin taas mm. eläinharrastajia, joihin kuuluu myös kasvattajat. Joku henkilö x kasvattaa koiria, sitten henkilö y kertoo legendan. Sitten se legenda leviää henkilölle w ja siitä henkilölle a. Ja sitten se legenda liikkuukin pitkin aakkosia sinne sun tänne ja oikeasti totuutta ei voi tietää kuin itse kasvattaja. Kuitenkin tuntuu siltä, että 98% ihmisistä uskoo legendan, vaikka eivät olisi olleet lähelläkään legendan pääesiintyjää. Olen itse useasti kuullut näitä huhuja ohimennen, ne joko pitää paikkansa tai eivät pidä. Kuitenkaan en enää usko yhtään mitään ellei ole henkilökohtaista kokemusta. Ja legendoissa on yleensä se sama kaava, että yleensä ne ovat negatiivisia. Ollaanhan me suomalaisia, sellaisia myrtsejä äkäpusseja.

Sama homma minkä tahansa harrastuksen kanssa, tai otetaan joku paikka, missä ihmisiä on useampia läsnä. Oli se sitten internet-foorumi tai joku muu mestapaikka. Aina tämä sama asia toistuu ja lopulta voi muuttua jopa rikkinäiseksi puhelimeksi. Asia on voinut olla jossain vaiheessa totta, mutta sitten kun sitä kertoo yhä useammin, niin lopulta se ei olekaan totta enää ollenkaan. Pertsa meni kalaan ja sai kahden kilon hauen, sitten lopulta Pertsa seilasi avomerellä kolme viikkoa kumipatjansa kanssa ja paljain käsin metsästi valkohain evääkseen. Ja edelleen kaikki tämä on tahatonta pensaanjatketta ja vahingossa pönkitetään sen alkuperäisen pensaan juorua, joka alkaa elämään omaa elämäänsä muiden suussa.

 photo 0fbe38e4-43d0-4c1c-bd72-23cc12fb7f31_zps3a537b62.jpg

Pensaat. Millaisia ihmisiä ne ovat? Ei haisuakaan. En tiedä mitä pensaiden päässä liikkuu ja mikä saa heidät toimimaan niin kuin toimivat. Pensaat ovat varmaan ihan normaalin oloisia ihmisiä, joilla on tylsää eivätkä keksi muutakaan keinoa purkaa turhautumistaan. Kukaan ei koskaan tunnustaisi olevansa pensas, mutta näitä on kaikkialla. Aina joku on se juorunjuuri. Toisaalta aika pelottavaa, koska näitä pensaita ei varmastikaan voi mitenkään ulkonäöstä tunnistaa eikä välttämättä juttujenkaan perusteella. Ne ovat hyvin salaisia, kieroutuneita mieliä. Vähän kuin internetin anonyymit.

Kannattaa siis joskus hetkeksi pysähtyä ja miettiä, että mitä tekee kaikella sillä tiedolla mitä saa kanssaihmisiltä. Suurimmalla osalla tiedosta ei tee mitään. Ei kannata ihan hysteeriseksi alkaa, mutta kunhan vaan joskus punnitsee tiedon arvon. Itse tosiaan en ole tätä aina muistanut, joten olen varmaan uskonut ties mitä höpöjuttuja elämäni aikana! Edelleen tuntuu pahalta, jos yritän katsoa kieroon tuulisessa säässä.

Ei tässä muuta. Huomatkaa maailman huiseimmat photoshoppaus-taitoni! En jaksanut mennä pihalle kuvaamaan pensasta tai miettiä miten kuvaisin rikkinäisen puhelimen, joten google antoi puskan ja homoeroottiset luurit, taiteelliset lahjakkaat editoinnit tein ihan itse puolessa minuutissa.

PUSMOI :*

Sosiaalisesti antilahjakas taiteilijaton sielu.

 photo hekepiece_zps842d3ebc.jpg
Kävin Halloween-juhlissa syömässä mokkapalan.

Oli suuria ideoita, että miksikäs pukeutuisi Halloweenin kunniaksi ja mitä kaikkea askartelisi. Kuitenkin oli se viikko niin kiireinen, että muutamana päivänä lähdin kotoa ja palasin vasta 15h päästä nukkumaan. Illalla käytävät koulukurssit (jotka vielä järjestetään hevonkuusessa) ei ole lenpparijuttujani ja yksi ilta meni siihen, että hengasin mummolassa. Mummolassa hengaaminen on kyllä mukavaa, mutta sekin vei sitten sitä aikaa, jolloin olisin voinut askarrella tekohampaita. Taidan viettää sitten yksikseni joka viikonloppu naamiaisia, kun en ehtinyt nyt niitä viettää, eiksoo ihan hyvä idea?

Mutta menimme tosiaan partnerin kanssa tuttavan kekkereihin taannoin. Meidän lähteminen sinne oli taas melkoista, kun kaksi laiskaa kotihiirtä yrittää saada persauksensa ylös, mutta pääsimme kuitenkin perille saakka. En ole tanssinut niin rajusti aikoihin, viimeksi silloin, kun yritimme partnerin kanssa shuffleta Dragonforcea. Nyt me tanssittiin piirissä aika ankarasti mm. epilepsiatanssia, rollaattori-muuvseja sekä pyllyt vispasivat. En tiedä mitä muut juhlissa olevat ajatteli, kun seisoimme aina hetken ja sitten yhtäkkiä menimme tanssimaan maailman eniten vammaisesti jonkun kappaleen läpi, sen jälkeen taas seisoskelimme sivistyneesti kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

En tuntenut kovinkaan paljon väkeä juhlissa, mutta oli silti ihan mukavaa. Pitkästä aikaa joku sosiaalinen tapahtuma, jossa on oikeasti hauskaakin. Olen jotenkin niin epäsosiaalinen, että en aina ymmärrä juhlia ja kokoontumisia, varsinkaan, jos niistä ei tunne ketään. Tulee vähän tyhmä olo, kun yrittää vaikuttaa siltä ettei stalkkaa ketään tai tule salakuuntelemaan keskusteluja. Kuitenkin sitä aina vaikuttaa sellaiselta creepylta lurkkaajalta, jos yrittää tahdikkaasti iskeytyä mukaan keskusteluun, jonka aiheesta ei tiedä eikä juorujen kohteita tunne. Olen vaan niin kömpelö, että vaikutan hieman cp-vammaiselta tai psykopaatilta, vaikka kuinka yritän olla normaalisti.

Huomasin myös, että kohta on joulu. Meillä ei ole joulua koskaan juhlittu kovin reteesti, ollaan menty aina jouluruokailemaan mummolaan ja siellä menee aikaa 2-4h. Sen jälkeen paluu arkeen, tai ainakin kotiin. Onhan se kiva, että on tuollainen yksi pieni traditio, joka säilyy, vaikka perhekuviot muuttuukin. Joskus kävin kahdella aterialla, kun kävin äidin kanssa erikseen ja sitten toisen kerran isän ja isän vaimokkeen kanssa. Nyt sitten meitä on siellä satunnaisesti 2-4 vierasta mummon lisäksi. Tänä vuonna varmaankin partnerini ehtii ja kenties isän vaimokin, eli edes hieman vaikuttaa joltain sukukokoukselta. Meillä on niin pieni perhe, että sellaiset suuret perhejuhlat ei vaan ole olemassa.

 photo blogjoulu2.jpg
Joulu parin vuoden takaa, olin vauhdikas tonttu.

Piti tehdä jouluksi kaikille saippuaa: olla ahkera ja kädentaitoinen. Nyt mietin, että on viimeiset päivät menossa, että projektin voi aloittaa. Piti myös kutoa kaikille. No ömms, on tuossa yksi lapanen valmiina? Taitaa käydä niin, että otan töihin mukaan kutimia ja kudon siellä mahdollisesti, tai sitten vaan suosiolla kävelen Lushiin ostamaan saippuat ja jos joku tarvii lapasia, niin Citymarketista saa. Ainaski saisin paketoida jotakin, koska rakastan paketoimista. Se tunne, kun on pussukka täynnä paketoituja lahjoja saa jotkut ilosoluni hyrräämään! Tykkään antaa kaikille kaikkea, jos olisin törkyisen rikas, niin paketoisin kanssaihmisille lahjoja ympäri vuoden ihan täpinöissä.

Joulussa on kyllä joitakin asioita, joista nautin. En ole mikään henkeen ja vereen jouluihminen, mutta olen sellainen hyvin pinnallinen joulustanauttija.

- Haisukynttilät
- Materia ja hässäkkä (tähän itse osallistumatta)
- Muiden maailmojen jouluhulinat
- Huonot jouluelokuvat

... Ja asiasta ilmakivääriin: olen yrittänyt TAAS opetella piirtämään. Jaksan aina piirtää muutaman kuukauden välein yhden luonnoksen ja sitten kiroan, kun en osaa. Nyt yritin skarpata, mutta en edelleenkään ole hyvä. Ei olisi ehkä kannattanut lopettaa piirtelyä siinä 16-17 -vuotiaana lähes kokonaan. Käsi on hutera ja mietin vaan sitä, että mitä kaikkea sitä nyt jo osaisikaan, jos olisi ollut se melkein kymmenen vuotta lisätreeniä pohjalla.

 photo 012899b9-0b20-42a6-a0fd-d2d1c03241a0_zps9140ec1d.jpg
Yritin piirtää ekaa kertaa sydämen, joten tuli aika emo kuva.

 photo f0386add-8fcb-4279-99f0-8fef3d29b2bb_zps0e420f76.jpg
Koulussa kuvataidekasvatusta, piti olla aiheena "jotain iloista".
Minusta kanilla oli kädessä moottorisaha, mutta muutin sen porkkanaksi.

Mutta jos tällä kertaa yrittäisin skarpata ja piirtää enemmänkin. Aina uhkailen ja aina unohdan. Sitten mietin, kun en osaa ja miksi en opi. Olen herkkä turhautumaan, etten jaksa kuin vartin ajan tuhertaa yhtä asiaa, eli en koskaan saa aikaiseksi mitään tarkkaan tehtyä. Saan ideoita askarteluun, piirtämiseen ja vastaavaan, mutta keskittymiskykyni ei riitä isoihin projekteihin. Kutoessakin on juuri sopivaa, että saa valmiiksi yhden pipon tai koirien villasukat. En kärsi adhd:stä, mutta olen varmaan sellaisia ihmisiä, että haluan kaiken äkkiä valmiiksi ja suoritetuksi, ettei ne jää roikkumaan. En osaisi palata piirroksen pariin jonkin ajan kuluttua uudestaan, joten teen sen minkä jaksan ja sitten se on valmis. Usein se pilaa koko homman, mutta näillä mennään.

Kävin ostamassa vesivärejäkin, jos vaikka niillä osaisin jotain tehdä. Tuskin, mutta yritän saavuttaa jälleen sen fiiliksen mikä oli 8 vuotta sitten, kun piirtäminen oli henkireikä. Kaipaan henkireikää elämääni ja voisin vakuutella itselleni, että joku maalaaminen olisi jopa kehittävää!

Niin ja sekin vielä saakeli, että Halloweenin aikaan ajelin kulmakarvani pois. Tähän mennessä on ollut sellainen olo, että oli ihan fiksu idea. Mutta itku tulee sitten, kun haluan kasvattaa ne takaisin.

 photo heks_zps1b4976c2.jpg  photo c0256f1f-13fe-47a1-a6c6-4d3d685fe87d_zpsd9a10b67.jpg
Ei paha, eihän?


Bonuksena vielä muutama kuva, jotka on enemmän tai vähemmän vanhempia. Yhdessä kuvassa olin nätin syksyn aikana pissattamassa kaverin koiria ja sitten taannoin kuvasin koirien tekemisiä koirapuistossa.

 photo 6bc2b522-b458-4306-9ec1-23d6424120f7_zps4c3743a9.jpg
Yksi, kaksi, kymmenen....

 photo 25814e4e-8a02-4260-bed7-054f0c6a7864_zps72834bb1.jpg
Riepu <3

 photo bones3_zpsf66eaaae.jpg
Bones on jo melkein iso poeka!

 photo db8e29b5-f318-4ff9-918a-396fb9b9c2a0_zps9b2885b4.jpg
Ewok on trash metal.

 photo bones2pien_zps8b809550.jpg

 photo bonespien_zpsf530e263.jpg
Pinkit pieruverkkarit ftw.


PUSMOI :*
PS. Lupaan yrittää kuvata enemmänkin järkkärillä tai edes kunnon pokkarilla, koska nyt suurin osa kuvista oli vaan meikän rakkaalla Samsung Galaxy Note kolmosella otettuja pöhlökuvia.

maanantai 4. marraskuuta 2013

Suuria haaveksimisia!

Kamala muuttohinku. Siis aivan kamala. Olen katsellut asuntoja ja pyörinyt ympyrää, koska alkuvuodesta haluaisin asua jossain muualla ja hieman kätevämmässä asunnossa. Siinä onkin sitten tekemistä, että löytäisi sopivan kodin: niitähän olisi vaikka kuinka, mutta suurin osa on vähän keskellä peltoa eikä ilman autoa pärjäisi. Joten tässä sitten raapii päätään, että pitäisikö ajaa ajokorttikin, hankkia joku auto ja huristella menemään. Mutta tarve on niin suuri, että oletettavasti maaliskuussa olen jo pakannut tavarat ja istun jossain tyhjässä uudessa asunnossa, jonka tunnen enemmän kodiksi kuin nykyisen asunnon.

Yksi asia on ollut mielessäni jo vuosia: muutto ulkomaille!
Olen salaa haaveillut, että joskus vielä asun jossain ulkomailla ainakin muutaman vuoden ajan ja näen maailmaa. Olen sellainen nösvö, että en hurjastele, joten sellainen rykäisy olisi oikein mukavaa vaihtelua arkeeni. Nyt olen katsonut jo lähes tosissani, että koulusta valmistuessani saattaisi olla vaihtoehtona muutto ulkomaille ja työpaikka löytyisi sieltä. Partnerille sanoin jo, että se voi mennä töihin suurlähetystöön, niin saadaan muuttaa aina muutaman vuoden välein eri maahan :D

 photo thailand_bangkok-660x330_zps22080aac.jpg
Bangkok!
(Kuva googlesta.)

Sain sellaisen tarjouksen joskus, että voisin mennä työharjoitteluun Thaimaahan Phuketiin. Olin menossa jo, mutta tuli koko ajan "jotain" esteitä. Selvitinkin asiat jo työkkärin ja kaikkien kanssa, se oli siis aika hilkulla. Edelleenkin olisi tämä paikka vapaana varmaankin, mutta työharjoittelurahalla ei kovin herroiksi eletä ja mitäs sitten? Jäisi turhan jännäksi ja avoimeksi se jatkuvuus, mutta on tämäkin yksi vaihtoehto. Isäni eräs paikallinen tuttava omistaa kauneushoitolan, jossa olisi plussaa se, jos talviaikaan olisi suomalainen työharjoittelija, joka voisi palvella turisteja ja toimia tulkkina. Jos lähtisin yksin, ilman lemmikkejä ja ilman partneria, niin jatkuvuuden puute ei välttämättä olisi kriisinpaikka, koska yksin sitä saattaisi selvitä pakon edessä pari päivää pahvilaatikossakin. Mutta kun haluan mukaan koko perheeni, niin pitäisi olla sitä varmuutta, että työpaikka on olemassa pidemmän aikaa.

En yhtään tiedä miksi veri vetää ulkomaille. Kai siinä on vaan joku juttu, että se on pakko toteuttaa jossain vaiheessa tai ei pääse ideasta yli. En tiedä, että viihdynkö ja tykkäänkö, mutta en voi tietää kokeilematta. On kuitenkin eri asia käydä jossain kuin olla sitten paikanpäällä töissä ja elää sitä normaalia arkea hieman erilaisessa ympäristössä. Kyllähän se olisi noloa tulla Suomeen häntä koipien välissä, mutta ainakin voisi sanoa olleensa sen verran uljas, että otti riskin ja kokeili. Vaihtoehtoina itsellä uudeksi kotipaikaksi olisivat Aasian suuret hieman länsimaalaistuneet kaupungit, kuten Bangkok, Hongkong, Seoul tai vaikka Peking.

Mutta jätän tämän ajatuksen nyt muhimaan. Näissä haaveissa on kiva lämmitellä mieltä tässä Suomen syyskelissä! Näkee sitten vuonna 2015, että mistä löydän itseni.

PUSMOI ja toteuttakaa rakkaat kanssaihmiset aina välillä joku iso tai pieni unelmanne/ideanne :*

lauantai 19. lokakuuta 2013

Kun lapsi maaleja sai.

Nahka repeää, kun ulkona on niin nättiä!

Kiitos syksy, lenppari vuodenaikani on juurikin lokakuussa, kun ei sada välttämättä tukaaneja taivaalta ja on värikästä. Eikä vielä ihan jäädy pihalla, jos seisahtuu hetkeksi paikoilleen. Pipokelit tuli jo kyllä elokuussa ja nyt tarvii jo pian mamikset farkkujen alle.

 photo hekeoke2_zpsaa4b754b.jpg
Oh dear.

Lokakuu on muutenkin aika paras, koska tässä kuussa on halloween. Kakarana halusin aina tovereiden kanssa järjestää juhlat sen kunniaksi, nyt isona ostan vaan joka vuosi salaa muutaman pienen kurpitsan kotiini. Ja jos on jotkut pienet kokoontujaiset, niin saatan ehkä kenties hieman meikata. Mutta on jäänyt se hulluilu vähemmälle, vaikka haluaisinkin aivan hullaantua! Minusta tuntuu, että tänä vuonna käväisen kekkereissä ja sitten kotona katson jonkun kauhuleffan, joka on sopivan vanha ja kliseinen ajaakseen asiansa.

Lapsena meillä oli joka vuosi huisit juhlat, joissa pukeuduttiin ja joskus oli myös joitakin leikkejä. Ja rämeboolia, joka on edelleen varmaan yksi suosikeistani! Se on siis spritea, hieman vihreää mehukattia ja murskaa kiiviä sinne päälle lillumaan. Koska kiivimoska kelluu, niin siihen voi asetella myös pikkuruisia muovihämppiksiä, kunhan ei vaan vahingossa juo niitä. Sen voi tietty terästääkin jollain sen boolin, mutta en ole sellaista koskaan kokeillut. Mietin, että tänä vuonna voisin ehkä keksiä jonkinlaisen rämeboolin version sinisen elintarvikevärin avulla. Kiivejä kun voisin syödä vaikka kilokaupalla, ellei ne alkaisi kirvelemään suussa.

Partneri toi minulle maaleja, en osaa kasvomaaleja käyttää, mutta on pitänyt vähän kokeilla silti:

 photo jeretitan_zps01c8fd70.jpg

 photo harleyjuttu_zps70523d4b.jpg
Koska Harley Quinn on söpö.

Haluaisin, että Suomessa peruttaisiin vaikka pääsiäinen ja otettaisiin halloween tilalle. Jotenkin se pääsiäinen on aika turha, vaikka arvostankin mahdollisia arkipyhiä. Muistan kuinka lapsena kävin pari kertaa virpomassa ja ei herranen aika, kun oli kylymä! Muistan menneeni pitkissä kalsareissa hangessa kissaa esittämässä (olin pukeutunut kuin ninja) ja kukaan ei edes arvostanut, kun käytiin ovella. Ja päiväkodissa oli joskus myös pääsiäisjuhlat ja äiti meikkasi minusta pisamaisen noidan, mutta joudun sinä päivänä eristykseen ja arestiin, koska en suostunut nukkumaan päivänokosia. Pääsiäinen ei siis ole suosikkejani, vaikka mignon-munia voisin syödäkin sata kiloa.

Tavoitteeni tämän vuoden halloweeniksi:

~ Yhdet juhlat tuttavien luona
~ Nestemäisen lateksin korkkaus (juhliin tai huvikseen)
~ Partnerille maailman paras synttärilahja (se on syntynyt viimeinen päivä lokakuuta, koska sankari)
~ Pienet kurpitsat olohuoneessa vaniljakynttilän vieressä
~ Yksi kauhuelokuva, joka on sen verran hyvä, että sen jaksaa katsoa loppuun saakka
~ Piirrän jotain aiheeseen liittyvää, tai edes luonnostelen (en ole taas muistanut piirtää aikoihin)

 photo harleyjuttu3_zps0b2872bf.jpg

Jos pystyn edes osan tavoitteista suorittamaan, niin olen aika ylpeä itsestäni. Ei ole oikein ollut itselle aikaa tai mahdollisuuksia tehdä jotain mitä itse huvituttaisi tehdä, joten kaipaankin jotain sellaista kipeästi. Tykkään töistäni, mutta kyllä ne imee mehut. Ja sitten vielä kotona on koiran poikanen, joka vaatii ison määrän rellestystä ja ulkoilua, niin hankala laittaa mihinkään väliin sitä omaa aikaa. Ja omalla ajalla meinaan turhuuksien tekemistä.

Ainoa asia mikä harmittaa on se, että kesästä saakka olen ollut enemmän tai vähemmän kipeä. Keväällä sairastin kaikki kulkutaudit, mutta joku jäi muhimaan kesällä. Töistä olin pois kesällä jonkin verran ja vedin antibiootteja, luulin parantuneeni. Mutta kauhia flunssan ja kuumeen veivaus, saattanut olla parin viikon välein kuumetta ja ontelot huutaa hoosiannaa. Oli pakko mennä lääkäriin ja sanoa, että nyt selvitetään mikä on homman nimi!

Minulta otettiin molemmista kädestä verikokeita, kurkkua kaiveltiin ylikasvaneella vanupuikolla ja makasin myös ekg-vehkeeseen kytkettynä. Tulehdusarvoja ei löytynyt suuressa määrin verestä, mutta lääkäri sanoikin ettei välttämättä niitä näy, jos kytee esmes poskiontelossa. Jollain vehkeellä se ultrasi onteloita ja sanoi, että ovat aika kiukkuisen ja tukkoisen näköiset. Korvat myös tukossa ja kurkku punertaa, vaikkei kurkkukipua olekaan. Varuiksi otettiin myös verikoe, jossa näkyy olenko allerginen jollekin, eli onko arvot x ja y kohonneet. Lääkäri sanoi, ettei usko kyllä minun olevan eläimille allerginen ja allergiatestejä ei suositellut. Kysyi vaan, että mitens työpaikan sisäilmanlaatu? Muistin, että oli juuri taannoin mittaajat käyneet, mutta en tietty tiedä mitkä oli tulokset. Sanoi, että voi hyvin olla pitkittynyt kytevä sairastelu sen takia, koska ilmanlaatu siellä on huono ja pyörii jotain hituja.

Tällä hetkellä siis antibioottikuuri ja kortisonia sieraimiin. Olen jo tositositosi väsynyt sairastamiseen, kun oikeasti saatan olla neljä päivää tukossa, kuumeessa ja flunssassa, sitten seuraavalla viikolla kuume voi kohota yhtenä päivänä yli 38 asteen. Ja sitten taas hetki ihan ok ja pian jälleen uusii. Tällä hetkellä ei ole löytynyt tulehdusarvoja (kuulemma poskionteloiden kanssa ei välttämättä veressä näykään) eikä muutakaan jännää. Toivon mukaan kuitenkin antiloopit tepsii!

Loppuun vielä kuva koiranpoikasesta, joka kasvaa huisia kyytiä. Boo täytti 15-viikkoa ja painaa suunnilleen 15 kiloa, eli menee viikkojen mukaan paino. Sitten kun se on 60 viikkoa, niin kilojakin on salee 60. Mutta sen näkee sitten, huomaan vaan hissukseen, ettei se enää mahdu ihan niin hyvin syliin ja joutuu sängyssä enemmän raivaamaan tilaa itselleen!

 photo booihku_zpsddfbc66e.jpg
<3

PUSMOI :*