Johdantona asiaan: En tykännyt kissoista :D Tapasin kivan kissan ekan kerran vasta 14-vuotiaana, kun olin isän vaimon tyttären luona, ja siellä oli kaksi kissaa, jotka ei vihanneet minua. Nukuin vierashuoneessa ja päälleni mönki kaksi kissaa nukkumaan. Olin paskat housussa paikoillani, koska olin satavarma, että ne syö jos liikahdan, mutta oikeasti ne oli vain kivoja. Kivoja kissoja, mitä ihmettä? Kaikki muut kivatkin kissat oli aina meikälle suhisseet jo kaukaa ja huitoneet nyrkillä.
Muutin Jurvaan opiskelemaan 17-vuotiaana, jolloin jäi koira sun muut kotikotiin äidin luokse. Oli orpo olla siellä ilman lemmikkejä, koiraa ei voinut tuoda sinne, koska se olisi ollut vähän liian selkeä rikkomus opiskelija-asunnossa (kun mitään ei sinänsä saisi niissä pitää). Tutkiskelin ja huomasin, että Vaasassa tunnin matkan päässä olisi kissatalo. Ja mietiskelin, että oliskohan kissa mukava elukka, jos se olisi OMA kissa eikä jonkun muun tappajakissa. Mietin vaikka kuinka ja kauan, sitten kysyin kämppikseltä, että saisko siellä olla kissa ja kuulemma saisi. No menin sitten Vaasan kissatalolle katsomaan tarjontaa, siellä oli pieni tönö ja kiva täti haki minut sinne katsomaan kissoja.
Etsin maine coonin -oloista kissaa, joka olisi iso ja pörheä. Ei ollut sillain hajuakaan kissoista tai mitä ne tekee, katsoin vain kuinka niitä nukkui eri paikoissa ja osa ei tykännyt ihmisistä ollenkaan. Etsin jotain sellaista "helppoa", koska ei ollut kissaa ennen ollut, muuten olisin ottanutkin sieltä jättikokosen kollin jolta olisin saanut lättyyn, kun soli niin mahdin näkönen! Siellä oli kans musta puolipitkis pentu, joka oli överisosiaalinen ja pukkasi ja hyppi syliin. Rakastuin valtavasti, mutta se oli pentu ja tyttö. Olisin jännännyt leikkaamista kovin ja sekin, että pennut tekee kauppansa herkästi, joten siirryin taas koplaamaan aikuisia. Kun oltiin kierretty talo läpi, niin tiskipöydällä muhi joku iso musta kissa. Soli nuori aikuinen poikakissa nimeltään Sulevi. Se ei ollut ollenkaan kiinnostunut minusta, sain rapsuttaa ja ottaa syliin, se vaan hengasi ja vaikutti tylsistyneeltä. Pakkasin sen sitten mukaan halpaan juuri ostettuun boksiin, maksoin rahan ja allekirjoitin laput, sitten lähdimme odottelemaan bussia kotio!
Louis ekaa päivää meillä maistelemassa jotain väriainenapuskaa, kun ostin kaupasta samaa mitä sillä oli ollut kissatalollakin.
... No, tämä Sulevi (naurattaa vähän nimi) sitten keksi mm. sen, että survoi otsansa läpi halvasta kantoboksista Vaasan bussiasemalla ja karjui siellä älyttömän lujaa. Koita nyt pidellä kissaa lootassa, kun katkaisi aivollaan muovisen ritilän ja yritti karata sieltä koko ajan. Myös koko bussimatka oli kiva karjua kovaan ääneen, Jurvassa sitten onneksi matkahuollosta sain teippiä, että sain paketoitua kissan boksiin takaisin... :D Sitten käveltiin kotio ja huokaisin, että on kissa sentään tallella, mutta mihin sitä nokkansa pistikään. Kun avasin jesaroidun boksin, niin sieltä sujahti pihalle puikula kissa, joka katsoi 3sec keittiötä, sitten tuli luokse ja pukkasi nenän melkein murtuneeksi ja kotiutui heti. Se oli se meijän Louis.
Louis keksi viihdyttää vuoden ajan karjumalla ovella kovaan ääneen, se olikin jo kerran palautettu kissatalolle, oletettavasti juuri siitä syystä. Kämppiksen ja omien yöunieni takia Louis pääsi välillä ulkoilemaan keskenään, koska olimme kuiteskii landella. Enää en uskaltaisi moista tehdä, mutta kun on valvonut pari viikkoa kissan kanssa, niin alkaa näyttämään ulkoileminen ihan hyvältä vaihtoehdolta. Louisista tulikin meidän opiskelijapihan maskotti, se grillasi ihmisten kanssa ja moikkasi kaikkia. Joskus se kans ahdisteli kyyläämällä ikkunoista, jos joku söi herkullisen näköstä pullaa. :D Se sai kans naapurin kissasta kaverin, siellä ne meni kuin majakka ja perävaunu, kun Louis oli iso ja toinen oli pieni.
Koska Louis oli yksinäisen oloinen ja meuhkasi yöt, niin keksin, että se tarvii kissakaverin. Olin selvinnyt jo uusista tuntemuksista ja hajuista kissan kanssa, niin varmaan selviäisin kahden kissan kanssa. Oli reidet tottuneet nipistelyyn ja nenä kissan pahaan hajuun (minusta kissat haisi aika kamalalle), joten eikun katselemaan eri rotuja ja maatiaisiakin. Löysin rodun nimeltä somali, joten katselin kasvattajia ja ilmoituksia. Ja oho, oli aikuinen somali etsimässä uutta kotia, soittoa perään ja kyselin, että tulisko se muiden kanssa toimeen. Oli kuulemma alistuvainen persoona, joten varmaan tulisi juttuun. Hain somalin parkkipaikalta, en nähnyt koskaan myyjää vaan sen vanhemmat, eikä ne ottaneet rahaakaan. Kissalla oli paperit joissa luki Xena ja soli pikkuruinen ja säikky. Otinkin tältä kissalta turpaan puolisen vuotta ennen kuin se hyväksyi minut, tänä aikana huomasin sen olevan kiukkunen täti ja sen takia nimekseen se sai Hildegard.
Makkaroimassa.
Hilde sai lempinimiksiin mm. Vihtahousun ja Suhinalemmen, kun se tosiaan suhahteli menemään eikä antanut koskeakaan. Äiti oli kauhuissaan, että minullon vaan hulluja kissoja, kun yksi huutelee ovella ja yksi sitten vihaa kaikkia. Ja nei edes tykänneet toisistaan! Kuitenkin Louis lakkasi huutelemasta ovella hissukseen ja Hilde keksi, että Heke on maailman paras. Täten syntyi yhteisymmärrys kaikkien kanssa, vaikkei kissat edelleenkään ole ylimpiä ystäviä kuten oli tarkoitus. Edelleen varomaton vieras saattaa saaha Hildeltä suhinat osakseen, jos lähestyy, mutta minulle Hilde on kuin sellainen kuolaava vauva, joka kiehnää vieressä ja tekee body slam -iskuja päin sängyssä kierien <3
Louis on luonteeltaan sellainen... koira. Se ei osaa hyppiä sirosti missään vaan tiputtaa kaikki alas. Se ei leiki kissanleluilla vaan painii. Se änkee kaikkien vieraiden setienkin syliin tai ottaa ruoat melkein suusta kerjätessään. Se on sosiaalinen kaikille ja juoksee heti ovelle vastaan, ihan sama kuka sieltä tulee, niin on kuitenkin kauheen kivaa. Louis on kans välillä aika hirmuinen, jos sattuu lemppariruoka loppumaan kupista. Sitten se tulee pureksimaan varpaita ja heittelee tahallaan tavaroita alas. Sillä on myös iskunvaimentimet, tietää aina kun se hyppää jostain alas, kun lattia tömähtää ja kuuluu "urr". Ja Louis on se, joka keksii rötökset ja sitten hankkii rikoskumppaneita. Tietää aina, jos elukat on tekemässä jotain lainvastaista, kun ensin juoksee Hilde karkuun, sitten koirat perässä ja paikalle päästessä Louis leikkii kuollutta. Kun tökkäsee jalalla, niin kuuluu vaan taas "urr". Louisia voi myös käyttää puuhkana ja vääntää miten vaan, se ei hermostu mistään. Useat ihmettelee, että mikä sitä vaivaa. En todellakaan tiedä, son kyllä maailman hauskin herraskissa, vaikka sillä salee onkin joku downin syndrooma.
Hilde on semmonen todellinen tätikissa, joka yrittää pitää nuorisoa kurissa. Sitten se on päättänyt, että vain minä olen ihana ihminen ja muut ei ole ollenkaan niin hienoja. Jeren se hyväksyi tuossa kuukausi takaperin reilun 2,5 vuoden jälkeen ja nyt Jerekin saa antaa suukkoja Hildelle. Se kulkee sirosti ja nätisti, äänettömästi ja kauniisti. Sitten istuukin kuin hieno leidi rintakarvoineen päivineen. Se on niin olevinaan rotukissa ettei tosikaan. Ja oikeasti alistuva luonne ei kuvaa ollenkaan Hildeä, se pistää muut ruotuun vaikka nyrkillä, jos muu ei auta. Hilden lenpparipaikka on sänky, jossa se kierii pitkin pituuttaan ja hiipii sitten saman peiton alle pörisemään. Kissat eivät myöskään kuolaa, paitsi Hilde, jos rapsuttaa ja suukottaa hyvin. Se on kuin sellainen pieni apinanpoikanen, joka voisi roikkua sylissäni 20/7 ja saada suukkoja. Kukaan ei varmaan sitä usko, kun vieraiden ollessa paikalla Hildeä ei näy tai se suhahtaa, jos ei saa itse lähestyä vaan joku yrittää kopeloida ilman lupaa. Tädin lenppariasioita on siro kissamainen leikkiminen, mynthon -pastillit (tai kun omistaja syö niitä, niin pakko haistella hengitystä ja yrittää suukotella suulle), hernekeitto, ruoanlaitossa neuvominen ja vapaapainiminen pedissä. Hilden oikea nimi on Bluestream's Xena, son saanut joskus poikasiakin, mutta leikkaamisen ja näyttelyuran päätteeksi soli vaan kotikissana saamassa turpihin kissakaveriltansa.
Olen alkanut siis tykkäämään kissoista, en osaisi elää ilman. Voisin kuvitella, että vanhana on koirien kanssa kulkeminen rajoitteellista, mutta kissoja varmasti pidän asumassa kanssani vielä mummonakin. Nuo omat on kuin yö ja päivä, jättikokoiset erilaiset persoonat ja ne on vaan... ihania. :) Louis ilahtuisi, jos saisi oman kissanpoikasen, mutta koska punnitsin kolmea kissaa ja yhtä koiraa, sekä kahta kissaa ja kahta koiraa, niin päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Ehkä jos on isot tilukset joskus ja Hilde sekä Louis edelleen elossa, niin sitten saattaisi kolmas kissa olla mahdollinen. Mutta näillä mennään, kyl noista persoonista riittää enemmän kuin tarpeeksi rakkautta ja pölvästejä juttuja minulle!
Hankala kuvailla muille, että miten just minun kissat on ihania ja parhaita. Mutta varmaan kans sekin tuo lisää rakkautta, kun kummankaan kanssa alku ei ollut ruusuinen vaan joutui vähän tekemään töitä niiden kanssa, ennen kuin puhkesivat kukkaan. Tuolla taustalla Hilde vetää sikeitä koivet ojossa pedissä ja Louis painii Ewokin kanssa. Armakseni <3
... Pahoittelen, vanhoilla kuvilla mennään, koska on pimeä KEVÄT ulkona! Ei ainakaan mustaa kissaa voi kuvata, mutta lupaan heti laittaa blogiin tsiljoona kuvaa kissoista muuten vaan, kun sattuu räpsähtämään kamera ja siinä näkyy muutakin kuin puolikas silmämuna :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti