Sivut

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Vaatimuksia ja jäniini.

Ihmiset vaatii ihan kamalasti. Tollain jos pitää ihmisen yleinen persoonallisuus tiivistää yhteen lauseeseen. Me vaaditaan.

On nykyään aika harvinaista, että otetaan vastaan asiat sellaisina kuin ne on, koska joka asiasta voi esittää vaatimuksia. Olen itsekin sellainen, että vaadin tiettyjä asioita tietyissä jutuissa, mutta joskus huomaa näiden vaatimusten menevän osalla ihan yli käenpesien. Ihmiset vaatii itseltään ja toisiltaan, koko ajan, kakskytneljäseittemän!

Perinteiset vaatimukset ihmisyyteen:
- Kirjoittanut ylioppilaaksi
- Vakkariduuni
- Oma asunto
- Paljon rahaa
- Kaksi ja puoli lasta
- Tavallinen parisuhde
- Taitava monissa asioissa
- Fiksu ja filmaattinen

Me vaaditaan koko ajan myös suorittamista elämän tehtävissä, oli ne sitten työtä tai muunlaista olemista. Mitään asiaa ei voi tehdä fiilistellen, vaan pitää puurtaa asiat halkipuhki hirveällä kiireellä ja mieluusti yli riman. Jos sattuu käymään vähän hitaammalla tai muuten poikkeaa, niin ihmisen arvokkuus alkaa hissukseen laskemaan. Koulutus ja työ on ehdottoman tärkeitä, ja kirjaviisaus, aivot eivät voi kasvaa ja oppia, jos ei ole saanut papereita useasta paikasta kiitettävillä arvosanoilla.

Jos emme vaadi juuri sillä hetkellä muilta jotain, niin alamme vaatimaan itseltämme asioita, jotka eivät välttämättä ole maailman eniten tärkeitä. Pakko tehdä kaikki hyvin eikä pohtia mitä itse haluaa, pakko joustaa ja pinnistellä, että antaisi muille hyvän kuvan itsestään. Erityislahjakkuus jossain asiassa on toivottavaa, muuten pitää väkisin opetella tekemään jotain erittäin hyvin. Keskivertoihminen on kirosana, täytyy olla aina vähän parempi. Se on hyvä, että potkii joskus itseään perseelle, että on ylpeä sitten tekemisistään, mutta jatkuva potkiminen ja itsensä ahdistaminen ei varmaan ole terveellistä kenellekään.

Ja jos ei ole välttämättä sen kummempi kuin ihan tavallinen ihminen, niin yksi keino saada itsensä tuntemaan olonsa paremmaksi on pohtia, notta kuinka huonoja muut saattavat olla. Joskus törmää tähän ilmiöön, ja minen voi sietää snobeja. Saatan joskus kyllä snobistella lievästi itsekin, mutta joillekin se tuntuu olevan elämäntehtävä. Kukaan ei yllä heidän tasolleen, vaikka kaiken sen snobiuden takana ei tunnu olevan kuin kolkkoa tyhjyyttä, ei sen kummoisempia saavutuksia tai mitään, jolla voisi edes perustella mukamas-järkevästi asennettaan muihin ihmisiin. Ja vaikka olisikin keskivertoa fiksumpi, ihanampi tai parempi, niin miten sen pitää olla muilta pois? Mitä miinuksia muut saa siitä, että joku touhottaa enemmän kuin keskivertotyyppi, ei minusta siinä ole mitään sen ihmeellisempää. Onhan se kiva, että jotkut osaa, viitsii, jaksaa, pystyy ja kykenee, mutta nenänvarttansa pitkin katseleminen alentaa jo niiden saavutusten arvoa huomattavasti ja ihmisen olemus menee henkisellä tasolla pakkasen puolelle.

Osaamme leikkiä myös jumalaa monissa asioissa ja pelleillä sekä ympäristön, notta muiden ihmisten kustannuksella. Jumaluudesta tulee ekana tietty mieleen mm. lemmikkien jalostaminen. Sehän on lähtenyt itsekkäistä ajatuksista liikkeelle, mutta kun ollaan jo saavutettu muutama vuosikymmen sitten se huippu koko hommassa, että suurin osa asioista toimii hyvin, niin miksi jatkaa? En puhu vain ulkomuodosta, koska se ei välttämättä ole yhteydessä terveyteen. Mutta kun on kerran saatu jo vaikka tietynlainen koirarotu, niin mitä muuta me halutaan siitä? Se vaatiminen ja haluaminen, sekä biologialla pelleily menee joskus niin äärimmäisyyksiin, että meinaa nahka revetä ajatellessakin. Ja jos paketti ei ole valmis ja täydellinen, niin se herkästi palautetaan. Ymmärrän, ettei aina natsaa niinku ollenkaan jonkun lemmikin kanssa, jolloin on ihan fiksua luopua siitä, mutta kun osalla palaa käämit jo vauvaviikkojen aikana. "Ei se ollutkaan täydellinen, ei se sopinutkaan vaatimuksiini".

Ihminen kykenee melkein kaikkeen, mutta onko pakko silti tehdä kaikki?

... Ja se siitä pohdinnasta, toivoisin vaan itsekin olevani joskus nöyrempi ja maanläheisempi, sekä myös ajattelevaisempi. En ole sitä mieltä siis, että minussa ei ole noita vikoja, vaan juuri omien aatosten takia niitä toinkin esille. Koska jokaisessa on vikansa, joskus unohtuu nöyryys ja kiitollisuus sekä se, että voi kans hengähtää ja yrittää olla ylpeä itsestään. Ja laittaa itselleen tavoitteita, mutta ei pidä niitä vaatimuksina. Koska jos alkaa vaatimaan itseltään koko ajan lisää ja lisää, niin sitä ajautuu vaan ahdistuneisuuden oravanpyörään.


Lopuksi pari kehnoa kuvaa suklaanruskeasta rex-pupusta, jonka nimi ei ole vielä virallistettu. Saattaa olla Urho Vladimir, tai sitten ei! Lataan järkkärin nyt ekaa kertaa kuukausiin, jotta saan asiallisempia kuvia blogiin saakka. Kuvaan haamuisaa keliä vaikka sekä "Uuvven" seikkailuja.

Photobucket

Photobucket

Photobucket

Photobucket

Photobucket

Ja tässä näkyy kuinka suunnaton kamala monsteri se on:

Photobucket


PUS buubuulle ja PUS teille :*

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti