Onnea äitee!

Moi.
Nyt on jotenkin tyhjä olo, kun odottelin vaan koulun tuloksia. Ja sitten kun sain tietää etten pääse sinne, niin jäi se koko 1,5 vuotta tyhjäksi. Olen vähän jo kyllästynyt siihen, että tulevaisuus on vaan tyhjää täynnä! Tietteks, joku elämäntehtävä, koulu tai työ täyttää sitä tyhjiötä, mutten nyt ollenkaan keksi, että mitä tyhjiöön laittaisi. Työhommat siinä mielessä ei viehätä, kun osa-aikaisena voisin olla, mutta sellaisia ei meinata palkata. Kesällä on kesätyöntekijät, jotka valittiin jo aikaisin ja nyt on sellainen vähän kehno sauma muutenkin. Pitää mennä työkkäriin ja kysyä, että pääsiskö sinne vammaispuolelle. Kuulin huhua, että siellä on sellaisia harjoitteluita, että vaikka siellä perseilisi, niin ne katsoo vaan "aijaa tuo o vammanen, ei sit mitään" :D Se tuntuu siis turvalliselta, kun normisti sitä töissä pinnistelee jokaisen mehupisaransa, ettei vaan jäisi kiinni paniikkihäiriöstä tai ahdistuksesta. Joka sitten taas ahdistaa lisää. Haluaisin marssia jonnekin rehellisesti ja todeta, että minussa on vikoja ja puutteita, mutta toivottavasti teillä riittää ymmärrys. Kamala stressi, kun pelkään, että joudun vaan suorittamaan ja tekemään, sekä jollain tavalla ns. salailemaan asioita aina ja ikuisesti, töissä ja koulussa. Vähän kuin sellainen roolisuoritus, jonka pitäisi sitten kestää mahdollisimman kauan, ettei käy köpelösti.
... Vaikka tiedän, että joskus vielä varmaan löydän sen lokeroni sun muuta, niin turhauttaa ujosti! Ja vaikka tiedän, että minussa on positiivisiakin puolia, olen esmes ihana, niin silti pöh.




Äidillä oli kans eilen syntymäpäivä, ikää olisi tullut 65 vuotta. Se olisi siis ollut melkein merkkipäivä. Koko päivä oli kyllä vähän huono. Mietin aiemmin tällä viikolla äitiä ja muistelin kaikkia hauskoja juttuja mitä yhdessä keksittiin. En tiedä tuliko se koko päivän laimea fiilinki takaraivosta synttäreiden takia, vai oliko muuten vaan. Ehkä oli vaan sattumaa. En ole ottanut tavaksi sytyttää kynttilöitä tai mitään merkkipäivinä äidin kunniaksi, joten en tehnyt sitä tälläkään kertaa. Olisi kyllä kiva, jos hautapaikka olisi lähellä, niin voisi käydä viemässä sinne kukkasia ja istua hetken tuollaisina hetkinä. Kuitenkin hautapaikka on Pohjammaalla, jossa en ole käynyt sitten uurnanlaskun jälkeen. En usko oikein siihen, että vainaja tietää, jos haudalla käy tai jos siellä ei käy, minusta on tärkeämpää, että äiti on välillä ajatuksissa. En enää näe painajaisia kovinkaan usein tai mieti koko ajan asioita niin kuin äiti olisi vielä vieressä, mutta kauan siinä menee, että pystyy luopumaan elämänsä tärkeimmästä henkilöstä. Muistan, kun ekat kuukaudet vanhassa kodissa äidin kuoleman jälkeen meinasin aina kysyä vaikka kaakaota tehdessäni "otatko sä kans?" tai jos tein voileipiä, niin meinasin tehdä aina ylimääräisiä. Joskus ääneenkin sitten kysyin, tuli vähän tyhmä olo, kun oli vaan niin tottunut siihen, että äiti on läsnä. 


Häiritsi myös tosi kauan se, että kaikki asiat mitä olisin halunnut kysyä jäi kysymättä. Tai ainakin tuntui siltä. Olisin halunnut tietää ehkä enemmän äidin nuoruudesta sun muusta. Ja jos joku asia tai tavara oli hukassa, niin ei ollut ketään keneltä kysäistä, että minne se on laitettu. Ihminen kangistuu kaavoihin, joten oli haastavaa, kun ei saanutkaan vastauksia mihinkään ja joutui itse selvittämään asiat. En muista kyllä siitä kesästä paljoakaan, kun loppupeleissä meni ihan jossain suruhuuruissa koko homma. Muistan olleeni vihainen, surullinen, iloinen ja töttöröö. Mutta tarkkoja muistikuvia ei ole. Toisaalta sitä ei koskaan haluaisi kiintyä mihinkään, jos ja kun sattuu jotain tuollaista että menettää jonkun liian aikaisin, mutta nyt sitä on tyytyväinen, että oli äiti. Yritin Jeren hätistää kauas pois, koska oli koko ajan pelko siitä, että se kuitenkin kaikkoaa jossain vaiheessa ja helpompaa olisi "katkaista napanuora" ajoissa, ettei tunnu niin pahalta. Ja halusin suojella sitä perseilyltäni, kun en tosiaan ollut mitenkään mahtavaa seuraa ja tiesin, että menee kauan ennen kuin normalisoidun. Jere kuitenkin jäi ja se oli paikalla silloinkin, kun löysin äidin menehtyneenä ja auttoi minua sinä päivänä. Kaikista omituisinta oli se, että edellisenä iltana Jere sanoi rakastavansa minua ensimmäisen kerran. Ja seuraavana päivänä äiti oli aamulla kuollut. Ihan kuin äiti olisi tavallaan myös odottanut, että ennen kuin menetän yhden rakkauden, niin saan toisen siihen tilalle. En tiedä uskonko moiseen, mutta siltä se vähän vaikutti. Jere on kyllä mahtava, kun se on pysynyt rinnuksissani, vaikka on sattunut tuollaisiakin kamaluuksia ja on heitetty eteen tyyliin kaikki paska, mitä vaan voi heittää.
Rakkaudet Jerelle ja muistelot äidille <3


Olipas vakavan kuuloista asiaa... Jos siirrytään turhempiin juttuihin?


Yksi tuttu luopui siitä ideasta, että tekisi meikkauksia, joten möi minulle hyvään hintaan kasan tarpeettomia meikkejänsä. Hain siis perjantaina 10 kiloa meikkihommia keskustasta, ja sitten levitin kaiken sängylle, jotta voisin kieriä niissä. En sentään kierinyt, mutta nyt voin testata vähän kynsileimausta ja on huulipunasävy kuukauden jokaiselle päivälle. Mitään en ole vielä kerennyt kokeilemaan, kun olen hengannut aikalailla au naturel, mutta tosi hieno homma saaha kasvua meikkikokoelmiinsa. Jos nimittäin joku tarvitsee jonkinlaisen meikin, niin ei minulta kaikkea löydy, mutta hissukseen alkaa sävyskaala laajenemaan. Yksi tärkeä asia olisi se, että olisi enemmän sävyjä meikkivoiteissa. Tai no teen aina niin, että sekoitan tavallista meikkivoidetta bb-creamiin, että se tuntuu paremmalta, mutta kuitenkin. Kaikki sävyt on tällä hetkellä niitä mitä itse käytän, eli valkeita. Onneksi on helppo sekoittaa vaaleammasta tummempaa, eli tarvitsisi varmaan pari ylimääräistä tummempaa sävyä sotkettavaksi vaaleampiin vielä. Sitten uusi sutipaketti jostain Ebaysta, kun olen lahjakkaasti osan hukannut, osan tuhonnut ja osa nyt sitten on vaan kärsinyt käytössä. Mutta visioikaa miten naantalin aurinkona olin, kun laskin huulipunia silmät sikkuralla ja sydämiä vaan leijaili pääni yläpuolella :D Tarvitsen kyllä nyt sitten reissun johki Kodin Ykköseen, että voin saada nuo järjesteltyä viksusti. Vinkkinä muillekin, että siellä lasten puolella säilytysosastolla on kaikkia muovisia vetolaatikkojuttuja, joihin voi tunkea mm. eläinkrääsät tai sitten vaikka meikit. Hintaakaan niillä ei ollut paljoa ja toinen niistä oli kasattava, eli voi valita kuinka monta lokeroa tarvitseekaan. 



Miten jotkut ihmiset voi näyttää kauniilta hymyillessään? 
Minen todellakaan kuulu niihin, terv. keharikaveri


Elämä tässä vaan rullailee ja etenee. En ole tehnyt mitään suurta ja merkittävää, hieman hankkinut kesämateriaalia alennusmyynneistä, mutta ne voin esitellä sitten toiste. Ja olen ollut Vantaalla sekä mummolassa, jälkimmäisessä ollaan tehty isän kanssa kesäsiivouksia. Aina kun on ollut lämmin, niin olen nautiskellut pitkistä ilta-/yölenkeistä koirien kanssa ja haistellut kesää. Ollaan Jeren kanssa myös suunniteltu mitä asunnolle tehdään, kun se tulee tänne kans asumahan syyskuussa, mutta olen ollut melkoisen laiska sitten lopulta järjestelemään. Pitää viettää dyykkajaiset tässä kuussa, että pääsen eroon turhista vaatteista ja tavaroista. Tervetuloa sitten kaikki! Ja paras toveri muuttaa ulkomaille pian, niin sen läksiäiset on pian myöskin. En yhtään tiedä mitä läksiäisenä pitää antaa lahjaksi, jotain mikä ei vie paljoa tilaa matkalaukussa? Ja ensi kuussa meille tulee hoitolapsi pariksi viikoksi, toivottavasti kaikki sujuu ketterästi. Jos kaikki sujuu liiankin hyvin, niin se on mahdollisesti adoptiolapsemme sitten. Mutta siitä lisää sitten, kun hoitolapsi on paikanpäällä.


Ja en ole jaksanut nahistella, vaikka on ollut jostain syystä tavallista enemmän tilanteita, että minua haastellaan. Kun isä kiukkusi, niin ostin sille lehmäkarkkeja. Paras ratkaisu on antaa siis karamellia, jos jotain harmittaa. En jaksaisi kuitenkaan alkaa jakelemaan tikkareita ihan kaikille, mutta en osaa muutenkaan käsitellä mökötystä. Voisin potkia vaan omenoita, niinku lokit tekee.





PUSMOI kaikille, toivottavasti kesä alkaa nyt heinäkuussa ja saahaan olla lämpöisesti :*


PS. Vesimeloni-bileet.